Kukaan uutisia, sosiaalista mediaa, lehtiä tai mitään viestintävälineitä seuraava ei varmasti ole viime kuukausien aikana välttynyt toteamukselta, että kulunut vuosi on ollut kovin erilainen kuin mihin on totuttu tai mitä vuosi sitten seuraavalta vuodelta odotettiin. Olen itse postannut tänne viimeksi helmikuussa ja silloin ei koronasta tiedetty vielä mitään. Meneillään oli puodin pitäjän ja kausiyrittäjän hiljainen aika. Kroppa alkoi pikku hiljaa alkuvuoden siestan jäljiltä käynnistyä ja odottaa kiireistä kevättä sekä myynnin alkamista toden teolla. Ja kyllähän se myynti jossain määrin alkoikin. Toki todella eri tavalla ja todella eri tahtiin, mitä ennakkoon olin kuvitellut.
Ajattelen, että minulla on takana monella tapaa erilainen vuosi. Se on erovuosi. Ensimmäinen vuosi yksin omassa kodissa melkein vuosikymmeneen. Se on ollut itsensä etsimisen vuosi. Kuka minä olen ja mitä minä haluan? Saako sen sanoa ääneen ja missä menevät ne rajat, jotka minun pitää ottaa huomioon? Vastauksia en ole ehkä löytänyt kaikkiin kysymyksiin, mutta sen tiedän, että kovin erilaista sisäistä maailmaa elävä nainen starttaa uudelle vuosikymmenelle.
Aloitin jonkinlaisen maadoittumisen ja elämän hiljentämisen jo ennen koronaa, joten perusarki ei meidän perheessä juuri muuttunut viruksen rantautumisen myötä. Töihin, päiväkotiin, ruokakauppaan, ulos koirien kanssa. Piirtämistä, siivoamista, tiskaamista, askartelua ja Puustinnan Jaanan pullaa. Jälkimmäistä oli tietysti keväällä ikävä, mutta selvisimme pahimman yli Pirkan tekeleillä. Eivät olleet muuten yhtä hyviä.
Uuteen vuoteen liittyy aina odotuksia, vanhan vuoden muistelua, ajatuksia muuttumisesta ja ajan kulumisesta. Olen lukenut jo kymmenittäin yhteenvetoja vuodesta 2020, joka ei ollut yhtään sellainen kuin vielä 10 kuukautta sitten kuviteltiin. Olen nähnyt lukemattomia kommentteja, joissa on kerrottu, ettei vuosi pitänyt sisällään mitään merkittävää. Ei tullut henkeä salpaavia kokemuksia matkoilta, isoja juhlia tai huippuhetkiä, joita odottaa pitkät pimeät kuukaudet ja arkipäivät.
Olen tylsä, arkinen ja tavallinen. En rakasta huippuhetkiä, koska sairauteni takia ylämäkien jälkeen putoan syvempiin monttuihin kuin normaalilla mielenlaadulla varustetut ihmiset. En rakasta matkustelua, koska kotona kykenen pitämään itseni ja mieleni parhaiten tasaisena ja hallittavana. Jos matkustan, haluan sen olevan mahdollisimman tuttua ja tylsää. Siksi olen käynyt Pärnussa yli 100 kertaa. Vuosi sitten totesin, että 2019 ei ollut helpoin vuosi elämässäni, mutta se opetti minua elämään. Toivoin helpompia aikoja ja lupasin olla oma itseni. Toiveeni toteutuivat. Anteeksi kanssakulkijat. Vaikka korona on ollut pyllystä, sen tuoma hidastempoinen ja kuoreen vedetty elämä on mielenterveyspotilaalle hunajaa.
Lähden uuteen vuoteen vahvemmin itsenäni kuin moneen vuoteen. Tämän takia blogini nimi ja osoite vaihtui. Olen potenut jonkinlaista skitsofreniaa, vaikka se diagnoosi epikriisistäni vielä puuttuukin. Olen kirjoittanut tekstejä yrittäjänä, äitipuolena, opiskelijana, sosiaalisen media hevijuuserina, milloin minäkin. Kun lupauduin kuntavaaliehdokkaaksi aloin miettiä, mitä haluan itsestäni kertoa niille ihmisille, jotka ehkä miettivät, olenko minä oikea ihminen puhumaan heidän suullaan. Rohkeuteni ei ole aiemmin riittänyt kirjoittamaan omana itsenäni. On ollut turvallisempaa piiloutua ammatillisten ja sosiaalisten roolien taakse. En halua enää piiloutua minkään taakse. Sen takia haluan kirjoittaa omasta elämästäni. Kaikkine vikoineen, iloineen, mutkineen, hymyineen ja mäkineen.
Tämä vuosi on totta totisesti ollut erilaista elämää. Minulle se ei ole kuitenkaan ollut huonompaa elämää kuin aiempina vuosina. Olen itse edelleen terve ja hyväkuntoinen. Olen saanut seurata koko vuoden tyttäreni kehitystä kohti eskari-ikää. Olen vastannut lukuisiin viisivuotiaan kysymyksiin, tehnyt lukuisia kertoja spagettia ja jauhelihakastiketta sekä pissattanut koiria kuten ennenkin. Olen ostanut ensimmäistä kertaa elämässäni maskeja ja todennut, etten uskalla lähteä kavereiden kanssa metsään. Olen kiitollinen siitä, että yli 90-vuotias mummini on säilynyt terveenä läpi tämän virusrikkaan vuoden. Mummi, joka itse on todennut, ettei tässä varsinaisesti ole hänelle mitään uutta. Sota-aikana oli pakko, nyt vaan suositellaan. Silloin kudottiin koulussa rintamalle sormikkaita, jotka oli tehty ampumista varten. Nyt pelätään, että kaupasta loppuu vessapaperi.
Otetaan vuosi 2021 vastaan onnellisena siitä, mitä meillä jo on. Ei unohdeta toisiamme eikä sitä, mitä tämä mennyt vuosi on opettanut. Uskon, että silläkin on tarkoituksensa 💓
