Kiitollisuuspäivä(kirja)

Vuoden alussa huomaan usein yhteenvedoissani palaavani kiitollisuusteemaan. Mistä olen kiitollinen?

Minkälaiset teot saavat eniten sydämen läikähtämään? Milloin tuntuu siltä, että olen merkityksellinen ja tärkeä? Milloin tunnen, että minua oikeasti kuunnellaan ja kuullaan sellaisena kuin olen?

Olen aina ajatellut, että elämässä on monenlaisia ihmisiä ja jokaisella heillä on oma tärkeä roolinsa ja paikkansa. Toiset ihmiset piipahtavat omalla matkallaan ja jatkavat yhteisen taipaleen jälkeen toiseen suuntaan omaa tietään. Toiset ihmiset kulkevat rinnalla koko ajan, vaikka yhteys tuntuisikin olevan välillä todellä hento ja melkein olemattoman ohut. On ihmisiä, jotka tulevat elämään rytinällä, jättävät merkkinsä syvälle sydämeen ja kaasuttavat tiehensä samanlaisella vauhdilla. On myös ihmisiä, jotka lipuvat rinnalle melkein kuin huomaamatta, heille tehdään tilaa ihan vaivihkaa ja pian on käynnissä pohdinta, miten tulinkaan aiemmin toimeen ilman tätä ihmistä.

En ole osannut olla katkera loppuneista ystävyyksistä, parisuhteista, työsuhteista tai taakse jääneistä ihmisistä. Koen, että jokainen heistä on rikastuttanut minun elämääni ja olen kiitollinen siitä matkasta, jonka olen saanut kulkea heidän kanssaan. Toki olen vaikeissa hetkissä pohtinut, miksi juuri minä kuljen aina tätä vaikeinta reittiä? Miksi juuri minut taas petettiin ja jätettiin? Miksi juuri minut on ymmärretty väärin ja miksi juuri minun pitää aina olla vahva ja jaksaa? Kunnes olen ymmärtänyt, että en ole yhtään erilainen kuin kukaan muukaan täällä. Ja olen kiitollinen siitäkin. 

Ihmisistä on helppo tehdä olettamuksia. Toiset kertovat leikittelevänsä ajatuksilla ja pohtivansa, missä vastaantulevat ihmiset asuvat, millaisessa työssä he ovat ja minkälainen heidän elämänsä on. Sosiaalinen media ruokkii tätä olettamusten maailmaa. Kun katselee kuvia naapurin upeista lounassalaattihetkistä, entisen koulukaverin talvilomamaisemista pohjoisessa ja työkaverin uudesta autosta, on kovin vaikeaa tuntea kiitollisuutta kiireessä nautitusta kaupan kylmäaltaan valmispakatusta lounaasta, hikisenä kiukuttelevasta lapsesta päiväkodissa ja umpijäässä olevasta temppuilevasta autosta tanssiopiston pihassa.

Kun oikein väsyttää, yritän olla armollisempi itselleni. En pode huonoa omatuntoa, vaikka lapseni syö päivälliseksi maksalaatikkoa. Opettelen olemaan kiitollinen siitä, että minulla oli rahaa maksalaatikkoon ja se on tyttäreni lempiruokaa. Kun hormonit ovat pinnalla ja housut kiristävät aamulla, mietin sitä 15 vuoden takaista jumppapirkkoa, joka jaksoi paahtaa salilla vielä 10 tuntisen työpäivän päätteeksi. Tänään otan koiran, kuulokkeet, hyvän kirjan korviini ja suuntaan lumeen. Olen kiitollinen siitä, että minulla on jalat, joilla kävellä ja korvat, joilla kuunnella. Ja muistan, kuinka paha olo sillä jumppapirkolla hetkittäin oli itsensä kanssa ja kuinka paljon olen tehnyt töitä sen jälkeen oman hyvinvointini eteen. Ja olen kiitollinen siitäkin. Itselleni.

Arkea ja pyhiä vuoden alkuun

Vuoden alku tuntuu aina vanhan perintöliinan pitsireunukselta. Haurasta ja vaaleaa uutta valoa, mutkia ylös ja alas, kun joka toinen päivä on pyhä ja joka toinen päivä arki. Uusi puhdas kalenteri, monta  valkoista sivua ilman tyhjän paperin kammoa. Vimmaa täyttää kaikki ne sivut, jotka odottavat elämää. 

Joillekin se tarkoittaa kuntosalin ovien narahdusta muutaman viikon (tai kuukauden) tauon jälkeen, uusia tuulia työelämässä tai vanhan harrastuksen elvyttämistä monen vuoden jälkeen. Minulle se tarkoittaa yleensä pientä lomaa pitkän sesongin päätteeksi. Ja tietysti kalenterimaanikkona sitä uutta kalenteria. Vuoden ensimmäistä, mutta ei varmasti viimeistä!

Vuodet mielenterveyden kanssa taiteillessa ovat tehneet minusta arjen rakastajan. Olen rutiiniraija. Tykkään siitä, että tiedän, mitä tapahtuu, koska ja missä. Kalenteri auttaa jäsentämään sekä arkea että vapaa-aikaa. Kun sivuille ei mahdu enää tekstin joukkoon tarraa ja teippiä tiedän, että nyt pitää hiljentää. Arjen pitää maistua minulle suurimmalta osin ihan vain nakkikeitolle, jauhelihakastikkeelle ja postiluukusta tuleville sähkölaskuille. Silloin minun maailmani on mallillaan.

Vuoden  alkupäivinä useammallakin sometilillä on nähnyt päivityksiä, jossa on kerrottu, ettei edellistä vuotta tule varsinaisesti ikävä. Minä en ole osannut ikinä ikävöidä menneitä vuosia. Ajattelen, että historia on tehnyt minusta tällaisen kuin olen, hyvässä seä pahassa. Kaikki ne kuhmut, ruvet ja arvet sekä suudelmat, silitykset ja halaukset ovat jättäneet minuun omat jälkensä. Oman merkkinsä sisälleni ovat jättäneet myös kuluneet vuodet mielenterveyspalveluiden viidakossa.

Meni vuosia ennen kuin uskalsin sanoa sen ääneen. Kun uskaltauduin asiasta puhumaan, sain palautteeksi hyvää tarkoittavan vinkin, jossa kyseenalaistettiin työelämän ja psykiatrisen poliklinikkahistorian yhteensopivuus. Voiko pääpuolen diagnoosin saanut nousta suuryhtiön johtoryhmään vai pitääkö kaikilla niiden pöytien ääressä olla joko sydän- ja verisuonisairaus, diabetes tai vaikkapa tuki- ja liikuntaelinsairaus? Onko edelleen tabu, että yläpään prakaamisesta ei voi puhua ääneen, mutta kun työntekijällä todetaan jo kansansairauden mittoihin noussut kakkostyypin diabetes, se on hyväksytympää ja yleisesti sallitumpaa? Entä miten on kunnallisissa tehtävissä?

Ilokseni Vihreiden Saara Hyrkkö oli nostanut mielenterveysasiat pinnalle ja tehnyt avauksen koulujen mielenterveystarkastuksista. Uskon, että kun näistä asioista aletaan puhua, niiden pelottavuuskertoimet laskevat ja asiat arkistuvat. Tyttöjen ei tarvitse enää piilotella kuukautisiaan, vaan ne ovat luonnollinen osa naiseutta. Tehdään mielenterveydestä yhdessä luonnollinen osa ihmisyyttä 💓