Farkunjämistä

Heippa!

Farkkujen jämistä syntyi eilen iltapuhteeksi vielä tällainen taskuista koottu pussukka. Koska en edelleenkään osaa käyttää sen enempää neulaa, ompelukonetta kuin minkäänmallisia puikkojakaan, turvauduin taas näihin itselle ominaisempiin työkaluihin. Tässä X-Cutin nitojassa rakastan - pinkkien niittien lisäksi - sitä että magneetin avulla voit niittailla ihan vaikkapa keskeltä paperia. Tai tässä tapauksessa farkkua.

Käytössäni on muuten lämpöliimapistooli, mikä on kaltaiselleni jokapaikansählälle, autuaaksi tekevä vekotin. Kirosanojen ja vesikellojen määrä on normaalilla kuumaliimalla pelaamiseen verrattuna aivan olematon.

Käytännössä leikkasin revenneistä farkuista taskut pois niin, että ne olivat myös leikattuina taskut. Sen jälkeen niittailin ja liimailin nauhoja näille nätimmille puolille eli siis niille puolille, jotka ovat olleet myös farkuissa ulospäin.

Kun molemmissa taskuissa oli sopivasti nauhoja, liimasin kuumaliimalla taskujen nurjat puolet kiinni toisiinsa niin, että taskuista muodostui tavallaan kaksitaskuinen kassi. Nauhoista jäi sopivat jämäpalat, joten liimailin niistä pidemmät pätkät sangaksi, josta kassin saa roikkumaan työpisteen yläpuolelle.

Idean tähän hassunhauskaan pussukkaan sain oikeastaan Kalenterimanian Youtube-kanavalla olleesta DIY-vinkistä. Omassa työpisteessäni alkaa seinätila loppua, joten Manian ihana klemmaritaulu ei tuntunut omalta jutulta. Haluan muutenkin klipsut ja klempsut sellaiseen paikkaan, että ne voisi näppärästi ottaa myös mukaan. Pussukoiden ja nyssyköiden purkaminen ei TODELLA ole mun juttu. Juuri eilen sain vimpat pussit taannoiselta Bujo-kurssilta Helsingistä purettua. Tällainen Take away-juttu on enemmän siis mun tyyliä!

Tältä näyttää siis mun työpiste! Minkälaisesta tyylistä tä tykkäät?

Heipparallaa! 😘

Testailin taimipotteja

Heippa!

Minä RAKASTAN lehtiä! Pääasiassa sellaisia missä on kauniita kuvia, käytännöllisiä ohjeita, varastettavia diy-aihioita ja elämäntapaintiaaninelämään sopivia juttuja. Tykkään toki myös selailla niitä ultrakiiltävään paperiin painettuja versioita, joista huokuu tyylikkyys, kaupunkilaisuus, sivuilla vilahtelevat sanat muotia ja trendit - mutta kyllästyn melko nopeasti ja palaan taas maalaisempien juttujen pariin.

Vapaapäivän kunniaksi löysin alennuksessa olevan Viherpihan kauppareissulla ja ihanan leinikin maailman parhaalta kukkakauppiaalta Miialta. Kannattaa muuten käydä kurkkaamassa sitäkin blogia. Koska ollaan jo melkein helmikuussa, alkavat siemenpussihyllyt kaupoissa täyttyä ja niitä on ollut pakko käydä hypistelemässä. Onneksi Viherpiha antoi meille hätähousuille hyviä vinkkejä myös siihen, mitkä kasvit oikeasti hyötyvät aikaisesta istutuksesta ja mille siitä on pelkkää haittaa.
Kun itse tekee, niin saa sitä mitä sattuu tulemaan, kuten ihana ystäväni sanoi 😜 Eli Viherpihan ohjeessa oli käytetty nitojaa, tämä Puotipuksu käytti käytännön sanelemana kuumaliimaa. Infoilen myöhemmin keväällä, miten tämä tulee toimimaan käytössä. Meiltä löytyvät nitojat eivät olleet rittävän jykevää tekoa nelimillisen huovan tuplana lävistämiseen. Työfarkkuni repesivät pyllystä perjantaina, joten päätin tuunailla potit farkkujen yksityiskohdilla. Ovatpa ainakin mukavampia katsella ikkunalaudalla?

Tein samalla farkuista ja tyhjästä ananaspurkista minikokoisen amppelin tuleville taimille. Farkut olivat strechiä, joten ne oli helppo kiristää kuumaliimalla jämäkästi purkin ympäri. Laitoin sisälle vanhasta paketista tullutta kuplamuovia, jotta märkä multa ei pääse ruostuttamaan purkkia läpi. Laitoin vyölenkit purkkiin kiinni kuumaliimalla ja ratkoin vyötäröosan farkuista amppelin lenkiksi. Ylhäällä on nyt nappi, josta lenkin saa tarvittaessa auki.
Starttailin viime vuonna pihabujoa ihanaan Ajaston Planneriin. Päällystin kirjan Stamperian riisipaperilla ja liimalakalla, mutta en vetänyt lakkaa pintaan, joten kirjan pintakerros on pehmeän paperinen. Koska se ei ole käytössä päivittäin, on pinta toistaiseksi kestänyt, mutta luulen että lakkaus tulee jo tulevana keväänä tarpeeseen. Siitä ehkä myöhemmin lisää.

Tältä pottien siis piti näyttää ja tältä minun pottini  näyttivät. En osaa olla tuunaamatta - ehkä mitään! Oli pakko kaivaa esille joululta jääneitä puupalloja, jotka maalasin valkoiseksi. Niissä oli näppärästi tarra toisella puolella ja liima vaikutti todella pitävältä. Katsotaan kauanko ne pysyvät näissä taimipoteissa? Laminoin valkoisesta paperista laput potteihin, jotta voin laittaa kasvien nimet ja istutuspäivät ylös kalkkitussilla potin kylkeen. Kun taimi siirtyy isompaan purkkiin, voi tussin pyyhkäistä pois ja kirjoittaa lappuun uuden siemen nimen ja päivän. Kätevää, eikö?

Joko sinä odotat kevättä? 

Heipparallaa! 😘

Ystävät, tuttavat, kaikenkarvaiset kaverit

Huomaan sosiaalisessa mediassa ihmisten tekevän inventaarioita milloin minkäkin asian äärellä. Toiset aloittavat elämäntaparemontin, ketoilevat tai karppaavat, kun taas toiset hankkivat pinkin kirjan ja alkavat kysellä tavaroiltaan, tuotatko sinä vielä minulle iloa ja pirskahteleeko tämä mummon vanha maljakko yhä. Yleiseksi on alkanut tulla myös kaverilistausten inventointi. Haluanko, että ensimmäisen luokan kaverini takarivin kolmannesta pulpetista, pääsee lukemaan someraivoani teiniangstia kärsivästä tyttärestäni? En ole kuitenkaan kuullut koko kaverista kolmannen luokan jälkeen, kun hän muutti Kempeleelle, mutta hyväksyin kaveripyynnön vuonna 2007, jolloin oli tapana kerätä kaikki mahdolliset kaverit listoille näyttääkseen, että oli olemassa Facebookissa.

Kärsin koulussa tyttöjen välisistä kiistoista "jos sä oot ton kaa, mä en oo sun kaa". En oikein koskaan kotiutunut isoihin tyttöporukoihin, joiden draaman kaari oli aina melko yllätyksetön ja samaa kehää kiertävä. Kouluajoista elämääni on jäänyt yksi hyvä ystävä, jonka lasten elämää minulla on ollut kunnia seurata kummin roolissa, vaikka omaa rakkauden hedelmää haudoinkin pidempään. Vuodet ovat opettaneet, että tietynlaisilla tyypeillä on tapana kerääntyä yhteen, mitä ihmeellisempien kontaktien välityksellä. Jostain syystä joku ihminen kolahtaa ja joku toinen taas ei. Ihanaa, että olemme erilaisia, Meille kaikille löytyy varmasti kaveri!

Parhaat ystäväni olen löytänyt parikymppisenä tai jo selvästi aikuisena. Kun kaksi ihmistä on samaan aikaan samantyyppisessä elämäntilanteessa, syntyy parisuhteiden lisäksi myös elinikäisiä ystävyyssuhteita. Arvostan hyvässä ystävässä eniten tasa-arvoisuutta ja samaan suuntaan katsomista. Tiedän, että minusta pahalta tuntuvat kommentit eivät ole pahansuopia, vaan kaikella rakkaudella sanottuja. Pystyn aina luottamaan siihen, että kun oikeasti tarvitsen apua, myös saan sitä.

Uutisissa otsikoidaan, kuinka somemaailma nielailee aikuiset lapsilta ja puolisot toisiltaan. Enkä väitä toisin. Kun arjessa asiat mättävät, kunnioitusta ja ymmärrystä haetaan sieltä, mistä sitä löytyy. Minä olen löytänyt vahvasti paikkani muiden elämäntapaintiaaninaisten joukosta. Olemme siskosjoukko vailla äitiä, naisporukka ilman viini-iltoja ja ystävät ilman yhteisiltä valokuvia festarireissuilta. Olemme silti hitsautuneet yhteen. Meillä on sisäpiirivitsimme, oma tyylimme kommunikoida ja vahva halu olla ystäviä.

Olen miettinyt, kuinka paljon someyhteisöjen hyvään henkeen vaikuttaa se, että niillä on säännöt. On asioita, joita saa tehdä ja on asioita, joita ei saa tehdä. Tulisivatko ihmiset IRL toimeen paremmin, mikäli heilläkin olisi säännöt? Asiat, jotka olisi selvästi kirjoitettu mustaksi valkoiselle? Parisuhteessa makuuhuoneen tauluksi ja perheessä olohuoneen seinälle kehyksiin kaikkia jäseniä muistuttamaan? Kuulutko sinä johonkin someyhteisöön, josta on tullut sinulle tärkeä?

Heipparallaa! 😘

PS. Terkkuja!

Askeleita

Tiedättekö sen tunteen, kun olette koko ajan kolme askelta varjoanne jäljessä? Minulla on ollut noin viikon verran juuri se tunne. Päässä pyörii yhtä aikaa kasvissosekeiton ohje, messuilmoittautuminen, tyttären valokuvatilaus, kevään tapahtuma-aikataulu, tanssitunnin hiuspompulat ja kummipojan synttärilahja.

Kun langanpätkiä on liikaa, jopa melko taitava multitaskaaja jää kiinni tahmaiseen oloon eikä lopulta saa suoritettua mitään. Tytär menee tanssitunnille ilman pompuloita ja kirjoitan kalenteriin, että muistan lahjoa tanssikoulua keväällä jättipaketilla hiuslenkkejä. Valokuvatilauksesta tipahtaa sähköpostiin kuudes muistutus ja mietin, ehtivätkö otokset poistua koko systeemistä ennen kuin saan aikaiseksi tilata ne ensi vuoden joululahjat. Kummipojan synttärilahjalle annan itselleni lisäaikaa ja messuilmoittautumisen teen juuri niin kuin ei saisi tehdä. Laitan summittaiset tiedot sähköpostiin, vaikka sitä varten on luotu hieno
ilmoittautumisjärjestelmä.

En osaa tuoda omaa tahmaisuuttani edelleenkään muille esille, koska sisimmässäni haluan olla oman elämäni SuperNainen. On asioita, jotka järjestyvät vähän hyhmäisemmässäkin olotilassa ja saan tyydytystä siitä, että edes joku asia on mennyt maaliin asti. Huomaan hermostuvani itselleni, kun sormet eivät liiku näppäimistöllä, kuten olen tottunut. Kuka käskee tekemään töitä ilman lounasta?

Silloin tällöin somessa pyörii entisaikojen muistelo - tyyppisiä meemejä. Muistatko vielä mikä oli lankapuhelinnumerosi lapsena? 387 673. Jossain vaiheessa siihen laitettiin kakkonen eteen, ehkä 90-luvulla. Mietin, kuinka helppoa elämä oli informatiivisesti lankapuhelinaikaan. Vastasit puhelimeen, jos olit kotona. Oli soittajan ongelma tavoitella sinua, mikäli et vastannut. Et siis ollut kotona tai et halunnut puhua kenenkään kanssa. Pystyit jättämään luurin sikseen ilman, että soittajasta jäi minkäännäköistä infoa sinun päätäsi rasittamaan.

Nyt viestejä puskee Whatsupista ja Messengeristä, tavalliset tekstarit alkavat olla jo melko kalkkispuuhaa. Nuoriso hengailee lisäksi Snäpissä, josta me jo keski-ikäistyneet 70-luvulla syntyneet emme tajua yhtään mitään. Sähköpostia tulee yleensä ainakin kahteen osoitteeseen, omaan ja firman. Samoin tietysti muita viestejä, kaikissa edellä mainituissa foorumeissa. Niin ja pitäähän siellä Naamakirjassakin päivystää.

Mietin, onko tahmaisuuteni enemmän infoähkyä, hulluja vuosia, someähkyä, tapaamisia tuulikaapissa, työähkyä vai ruuhkavuosia? Tajuan kuitenkin, että tämä on minun elämääni. Tahmaisuuksineen kaikkineen. Enkä vaihtaisi pois päivääkään. Luotan siihen, että tyttäreni selviää hengissä, vaikka hänen poikatukkainen äitinsä ei muista hiuspompuloita tai osaa tehdä ranskanlettiä, kalanruotokampauksista puhumattakaan. Saan sihteeriltä armahduksen, vaikka ilmoittautumiseni messuille olikin kiireisen yrittäjän raapaisema ja kummipojan synttärilahjakin on paketissa ennen juhlia. Valokuvatilausta yritän rustailla yhtä aikaa tämän postauksen kanssa ja viereistä kuvaa katsellessani lisään bujon To Do - listalle mullan vaihdon viherkasveille, jotka ovat jouluistutusten sammaleissa jo alkaneet nuupahtaa. Multa on sentään jo hankittu. Ruksi listaan!

Heipparallaa! 😘

Kurssittelua

Ennen Puotipuksuksi ryhtymistä touhusin päivät koulutusmaailmassa ja tykästyin siihen kovasti. Sain jo ammattikorkeassa kipinän ohjaus- ja neuvontapalveluihin. Aikuiskoulutuksen parissa työskentely oli mulle eräänlainen unelmien täyttymys ja siellä koin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, että tässä olen hyvä ja tästä tykkään. Toki olin unelmoinut myös liikunta-alasta ja sinne pujahdinkin koulusta suoraan. Melko pian kuitenkin huomasin, että tykkään liikunnasta enemmän harrastuksena kuin työpaikkana ja piti keksiä uudelleen, mikä minusta tulee isona.

Kouluttaminen ja ohjaaminen on edelleen minulle luonnollista ja otan sen eräänlaisena asiakaspalvelutilanteena. Sekä kaupalla että koulutuksissa olen sitä varten, että asiakkaalla on ongelma, johon minun on esiteltävä ratkaisuja. En ole mielestäni koskaan ollut kovinkaan kummoinen myyjä, mutta rakastan asiakaspalvelua ja minun on aina uskottava työhön, mitä teen. Muihin tapoihin en pysty.

Olen ollut töissä liikuntakeskuksessa aivan Helsingin sydämessä, myynyt kännykkämaksamista silloin, kun meillä ei ollut taskussa edes älykkäitä puhelimia. Olen työskennellyt vartijan asussa suuren suomalaisen pörssiyhtiön aulassa, siivonnut nuuskaa jäähallin pukuhuoneista aamulla ennen kuutta, johtanut yli 150 työntekijän yksikköä miljoonien liikevaihdolla, keittänyt kahvia Sedu Koskiselle ja pitänyt kädestä jännityksestä täriseviä opiskelijoita ennen näyttötutkinnon alkua. Kaikkia näitä töitä olen tehnyt yhtä tosissani, jokainen työ on ollut siinä hetkessä tärkeä. Kaikista töistäni olen oppinut jotain, mikä on kantanut minua tähän hetkeen.

Reilu vuosi sitten minulla oli kunnia tutustua Heidiin. Sain viestin tuntemattomalta naiselta, joka oli käynyt puodilla, katsellut sometustani ja nähnyt juttujani Kalenterimanian sivustoilla. Heidi kirjoitti, että harrastaa bullet nournalia ja olisi kiinnostunut pitämään kursseja aiheesta, jos olisin kiinnostunut tekemään yhteistyötä. Mahtavaa! Tuntematon tyyppi laittaa minulle viestiä ja kertoo, että osaa jotain näin hienoa! Olin aivan innoissani! Itse olin kyllä tutustunut monenlaisiin kalentereihin, mutta bullet journal oli vielä kokeilematta. Tiesin toki periaatteet ja jutun juonen, mutta omat kokemukset rajoittuivat lähinnä pistevihkojen hiplailuun Stockmannin paperiosastolla Helsingissä käydessä.

Reilussa vuodessa yhteistyömme on tiivistynyt Heija Team - nimiseksi firmaksi, joka kouluttaa, järjestää, tuottaa, juontaa, tekee IT-projekteja ja grafiikkaa. Heidi on auttanut minua järjestämään Guinnessin Ennätysyrityksen Slimen teossa, ollut mukana Meidän Juhlat - konseptin kehittelyssä ja tehnyt upeaa työtä erinäisten mainosten kanssa, joita vuoden mittaan on kertynyt jo melkoinen läjä. Kannattaa mennä meidän sivuilta tsekkaamaan ainakin slimentekovideo. Viime elokuussa Karkkila ei päässyt Guinnessin Ennätyskirjaan, mutta ehkä vielä joskus?

Sunnuntaina saimme kunnian mennä pöpisemään Helsingin Koodikoulun tiloihin teemalla Bujoilun Alkeet. Pieneen neukkariin kerrostalon pohjakerroksessa kerääntyi sataprosenttisen naisvaltainen porukka, jota kiinnosti Ryder Carrollin ajanhallintajärjestelmä. Iltapäivän kolmetuntinen meni hujauksessa ja luotan, että jokainen kurssilainen sai itselleen jotain. Itse saan näistä tapaamisista ja tilaisuuksista aina valtavasti. Uusien ihmisten tapaaminen on aina kunnia-asia ja palkitsevinta tässä työssä. Kiitos kaikille, joita saan matkallani kohdata!

Sunnuntain kurssimateriaalissa oli pieni välitehtävä, jossa piti miettiä,mitkä asiat omassa elämässä
kuuluvat kalenterin NOT TO DO - listalle. Tämä on kategoria, joka nimensä mukaisestikin on TO DO - listan vastakohta. Mitä sinä et päivän aikana halua tehdä? Itse huomasin, että moni näistä muidenkin kirjaamista asioista sopisivat omalle listalleni. Lounaan skippaaminen oli oma kirjaukseni. Mitä sinä kirjoittaisit NOT TO DO - listallesi?

Heipparallaa! 😘

Bujoilua

Bullet Journal eli kotoisammin bujo nousi parisen vuotta sitten niin Suomessa kuin maailmallakin suosituksi kalenterimuodoksi ja kuten allekirjoittaneella, arjenhallintavälineeksi. Minä olen testannut kaikki kalenterimallit, mitä maa päällään kantaa! On ollut kierteitä, Ajastoa, vaakamallista, liimattua, pystypäiviä, pehmeitä kansia, you name it. Kaikki on nähty. Nyt bujoillaan, on bujoiltu jo joku tovi. Tämä näyttää toimivan kohtuullisen hyvin tässä hässäkkämallisessa elämäntyylissä.

Olen luonut omaan bujooni ihan oman tyylin. Olen kyllä katsellut Ryder Carrollin videot Youtubesta ja nähnyt, miten hän on tarkoittanut tekniikan toimivan. Kannattaa käydä muuten kurkkaamassa, jos kaikki koristelut ja muiden taitavuus aiheuttavat paineita. Se ei todellakaan ollut Ryderin alkuperäinen tarkoitus: https://www.youtube.com/watch?v=fm15cmYU0IM&t

Teen seuraavan viikon näkymän usein torstaina. Se on hyvä päivä pysähtyä katsomaan kuluvaa viikkoa, mitä on takana ja mitä vielä tulossa. Siinä vaiheessa osaan jo ennakoida vähän seuraavan viikon tapahtumia ja pystyn laittamaan esimerkiksi päiväkodin sähköiseen järjestelmään seuraavan viikon tarkemmat vienti- ja noutoajat peruskaavan päälle.

Ryderin vihko oli musta eikä hän perustanut koristeluista. Joskus minullakin on sellainen viikko. Olen huomannut, etten juuri palaa takaisin kalenterissani. Sen takia olen luonut heti bujon alkuun monta kuukausiaukeamaa. Itse asiassa keväälle 2019 asti. Viimeisellä sivulla taas on koko vuosi 2019, sillä joulukalenterit syyskuulle on jo tilattu. Muuten en juurikaan jaksa bujoani selailla. Niin

ihana kuin olisi pitää trackereita, tehdä kuukausiaukeamia keskelle kirjaa ja mielialakyselyitä kuukauden alkuun. Ei vaan toimi! Ei ainakaan minulla. Suuntani on tässäkin asiassa aina eteenpäin.

Joskus raahaan mukanani pienen matkalaukun verran koristeluvälineitä, mutta pääsääntöisesti koitan hoitaa isommat askartelut kotona. Olen huomannut, että keskittymällä touhuun, hommasta myös nauttii enemmän. Vähän sama kuin että, jos pöllii lapsilta karkkia, se ei ikinä maistu yhtä hyvältä kuin että syö suklaata ihan puhtaalla omatunnolla yhtä aikaa minien kanssa. Mistähän sekin johtuu?!? Kuten kuvasta saattaa huomata, kyniä mahtuu pieneenkin pussukkaan ihan kunnioitettava määrä. Kutsun tätä mallia katu-uskottavaksi edustuspenaaliksi. En näytä ahneelta, lapselliselta tai siltä, että olisin käynyt ryöstämässä lapsen Frozen-penaalin.

Oma bujoni on tietynlainen sekoitus eli ei-kenellekään-avautuvalle kalenterislangilla plannerihybridi. Koska kannan aarrettani mukanani joka paikkaan ja haluan, että mukana kulkee myös muistiinpanovihkoja, olen yhdistänyt bullet journaliin nahkakannet, jossa on kuminauhat vihkojen kiinnitystä varten. Meidän maanikoiden kielellä tätä kutsutaan Traveller's Notebookiksi eli siis näin meidän kesken teeännäksi. Puotipuksuna suosin mielelläni aina kotimaista. Tämä versio on Heidin Korttipajasta.

Jos bujoilu saattaisi olla myös sun juttu, etkä ole buukannut koko viikonloppua lasten harrastusralliin, Grayn Anatomia - maratoniin tai uuden elämän aloittamiseen, niin kannattaa kurkata myös tämä linkki. Pyörin itse paikalla koko päivän höpöttelemässä mukavia ja yritän ammentaa kaiken osaamiseni teille. Ja ainiin! Heija Teamin sivuistakin saa tykätä. Sinne me ihanan Heidin kanssa ammennetaan itsestämme kaikki, mitä osataan.

Heipparallaa! 😘

Romuja, aarteita ja kierrätystä!

Tunnustan. Olen Roskalava-ryhmähaukka. Kyttään, laittaako joku pois tavaroita, jotka voisivat olla tai joista voisi tulla minulle aarteita. Rakastan täyspuisia kalusteita ja kunnon materiaaleista tehtyjä tavaroita. Meillä on sisustettu myös Ikealla, mutta huomattavasti enemmän sisälle on kannettu niitä kamppeita. jotka eivät ole kelvanneet enää kenellekään muulle. Jos olisin saanut euron jokaisesta toteamuksesta "Mitä ihmettä sä tollakin teet?", olisin jo rikas nainen - taloudellisesti.

Kun isäni muutti avokkinsa kanssa yhteen, omakotitaloni saunan ylinen, kellari ja televisiohuone täyttyivät, koska minulla oli eniten tilaa. Pelastin muuttokuormasta Arabian numeroidun Taika-astiaston vuodelta 1976, Humppilan lasiesineitä ja Sorsakosken lusikoita. Kun täytin 18v, sain pappalta syntymäpäivälahjaksi keinutuolin, jonka hän oli saanut omalta mummultaan. Oma pappani oli syntynyt 1926. Kun täytin 20v, sain pappalta syntymäpäivälahjaksi pahkapöydän. Muistan kuinka ylpeä viisivuotias olin, kun sain maksaa pöydän kesälomalla 1983 viidensadan markan setelillä. En ollut ikinä ennen pitänyt niin suurta rahaa käsissäni. Minua jännitti, mahtuuko pöytä Fiat 127:n takakonttiin oman reppuni viereen. Mahtui se. Kuten myös jyväskyläläisen 22 neliöisen opiskelijayksiöni ainoaan huoneeseen yöpöydäksi ja itähelsinkiläisen kaksion boheemiin olohuoneeseen jättimäisen Pulp Fiction - julisteen alapuolelle. Nyt se on kuin tehty karkkilalaisen ruotsalaistalon lautalattialle. Keinutuoli on kulkenut kanssani saman matkan, vaikka se ei olekaan ollut paras mahdollinen löhösohva tai vähiten tilaa vievä kaluste minikoteihin.

Keittiön pöydän bongasin ystäväni veljen Facebook-ilmoituksesta. He pitivät sitä terassilla ja kauppasivat uloskantohintaan pihakalusteeksi seuraavaan kotiin. Ihastuin pöytään, vein pussillisen evästä terassille ja kannoin pöydän onnellisena omaan olohuoneeseeni. Hioin esiin sen monet eri maalikerrokset ja selvisi, että vuosien saatossa se oli ollut ainakin vihreä, punainen, ruskea ja vaalea. Minun käsissäni siitä tuli oman historiansa kerrostumien tuotos. Kuten kunnon pirttipöytään kuuluu, mukaan tuli myös kauniisti sorvatut penkit. Nilkkikujan tyyppitalot ovat kovin kapoisia malliltaan ja penkit vievät melkoisesti tilaa, joten olen säilönyt ne varastoon odottamaan seuraavaa käyttäjää. Olen rakastunut Myllypuron kirpparilta löytämiini Fanett-tuoleihin, joita kukaan muu ei ollut tunnistanut. Sain aarteet vitosella - euroaikaan ja kaksi tuolia yhteensä. Sittemmin olen kasvattanut Tapiovaara - laumaani kahdella uudella seitsemänpinnaisella Karkkilan Romuenkelistä.

Viimeisin Roskalava-ryhmän bongaukseni on kaverini ilmoitus. Pieni söpönen lipasto suorastaan huusi nimeäni! Paikkaa lipastolle en tietenkään ole miettinyt etukäteen, kuten en yleensäkään. En ole lukenut sitä pinkkiä kirjaa, jossa pyydetään kyselemään tavaroilta aiheuttavatko ne vielä pirskahtelua. Kuulun siihen porukkaan, joka on kyllä hankkinut kirjan ja aloittanut sen lukemisen, mutta ei ole päässyt projektissaan ikinä käytännön tasolle. Tiedostan myös kipeästi, etten tule koskaan tähän pystymäänkään. Ehkä joudun tämän tuunauksen jälkeen luopumaan jostain vanhasta pöydästä, kun saan piskuisen lipastoni valmiiksi. Kiinnyn esineisiin, jotka ovat kulkeneet suvun sisällä, mutta en juurikaan omiin löytöihini kirppareilta tai someryhmistä. Olen perinyt paljon isäni ammattikoulussa tekemiä tavaroita, kuten metallisia ja puisia kynttilänjalkoja sekä keinun puutarhaan. Myös isäni tekemä pirttipöytä oli minulla pitkään, kunnes jatkoi matkaansa siskoni luokse.

Tänään kannoin siis töihin laatikon tuosta lipastosta ja hain ispiraatiota papereista sekä maaleista. Rakastuin viime viikolla tulleeseen Stamperian skräppiin, jota päätin nyt käyttää laatikon pohjassa ja riisipaperin laitan lipaston kanteen. Mustalla kalkkimaalilla maalaan laatikon uudelleen ja valkoisella kalkkimaalilla loput lipastosta. Papereille tulee hinnaksi 6,10€ ja maalille 7,30€. Valkoista maalia sekä liimalakkaa minulta löytyy kotoa jo valmiiksi, joten kustannukset jäävät tällä kertaa todella maltillisiksi. Ensi viikolla päästään ehkä kurkkaamaan, millainen tästä lopullisesta versiosta kuoriutuu. Mikäli haluat seurata prosessia matkan varrella, kannattaa mennä Facebookiin ja käydä peukuttamassa Puotipuksun Elämää - sivut ylös. Sinne päivittelen projektin etenemistä tämän viikon aikana jo ennen lopullista blogipostausta.

Heipparallaa! 😘

Yhdistyksiä, yhteisöllisyyttä, yhteiskunnallisuutta, yksilöllisyyttä?

Olen ollut aina sosiaalinen eläin. Kouluissa olen tunkenut nenäni kerhoihin ja juhlatoimikuntiin,. Uusissa asuinkunnissa olen kaivanut ensimmäisenä esille työväenopistojen esitteet ja työpaikoilta minut on aina bongannut järjestämässä tyky-päiviä tai vapaaehtoisia joululaulutilaisuuksia. Opiskeluaikoina Jyväskylässä kävin lehtiavustajakurssin ja kirjoittelin pikkujuttuja paikalliseen Tienooseen. Karkkilassa ensimmäinen muistoni on työväenopistosta, jossa pajunpunontakurssilla minua tuli tervehtimään iloisesti nainen, joka kertoi olevansa ystäväni äiti. Pääkaupunkiseudulle muutettuani, löysin itseni sisustuskurssilta, jossa tutustuin ihaniin ihmisiin ja Jyväskylässä tutustuin kadulla tyttöön, joka on kaverini edelleen. Kun päätin ryhtyä yrittäjäksi, minua peloteltiin eniten homman yksinäisyydellä. Nyt ei ympärillä olisi toimikuntia, kahvihuoneita, pikkujoulujärjestelyjä tai kymmeniä sisäisiä sähköpostilistoja, joihin minut automaattisesti liitettäisiin.

Kun kaupat edellisen yrittäjän kanssa varmistuivat, kävin kättelemässä kaikki lähellä olevien yritysten omistajat ja kerroin, mitä on lähitulevaisuudessa tapahtumassa. Ajattelin, että alan rakentaa omaa työyhteisöäni alueen muista yrittäjistä ja työntekijöistä. Kuten muissakin yrityksissä, toiset henkilöt ovat tulleet läheisimmiksi kuin toiset, ihmisiä on vaihtunut, uusia yrityksiä syntynyt ja joitain muuttanut toisiin toimitiloihin. Minulla on parin vuoden sisällä ollut useita merkonomiopiskelijoita työssäoppimassa sekä muutamia TET-oppilaita ihmettelemässä paikallisen yrittäjän arkea. Olen liittynyt paikalliseen yrittäjäjärjestöön, tehnyt yhteistyössä kursseja ja järjestänyt lasten tapahtumia. Yksinäisyyttä en ole osannut poimia osaksi yrittäjyyttä, vaikka monia muita tunteita olenkin läpikäynyt näiden kahden vuoden aikana.

Sunnuntaiaamuna kymmeneltä istuin Lohjan Pyhän Laurin kirkossa loppiaismessussa ja katselin katossa sekä seinissä olevia kauniita maalauksia. Minut valittiin kirkkovaltuustoon marraskuisissa vaaleissa ja olen paikasta sekä ylpeä että yllättynyt. En kampanjoinut vaalikoneen vastauksia enempää. Uskon tässä kuten monessa muussakin tekemisessä siihen, että tulokset puhuvat puolestaan. Huomasin tuona marraskuisena sunnuntaina, että äänestämässä oli käynyt joku muukin kuin minä ja äiti. Kiitos teille. Lupaan tehdä parhaani myös tässä yhteisössä.

Kun pääni kaipaa totaalinollausta kaivan esille tussit, teipit, tarrat, paperisilput ja kymmenet kalenterit. Alan saksia, liimata, teipata, piirtää ja pistää päiviä järjestykseen. 2017 keväällä löysin ilokseni Facebookista ryhmän, jossa on itseni kaltaisia kalentereihin höyrähtäneitä maanikoita. Sittemmin olen löytänyt myös muita ryhmiä ja oppinut harrastuksesta paljon uutta. Tutustunut lisää uusiin ihmisiin ja todennut, että maailma on myös tässä asiassa ihmeellinen paikka. Yhteisöjä ja yhteisöllisyyttä löytyy yli ikä-, sukupuoli- ja kilometrirajojen. Kun kiinnostuksen aiheet ovat yhteisiä, ei ole merkitystä, missä asut, mitä teet työksesi tai millainen on elämäntilanteesi.

Vuodenvaihde lienee itse kullekin aina jonkinlainen nollauspiste. Olen huomannut, että itse olen pohtinut vuoden 2019 alussa varsinkin yhteisöjä, joihin kuulun ja minkälainen yksilö saan niissä olla? Olenko kaikissa paikoissa oma itseni? Tarvitseeko minun olla joka paikassa samanlainen vai voinko pidättää oikeuden olla joka paikassa juuri siihen paikkaan sopiva minä? Mihin ryhmiin sinä kuulut tai mihin et haluaisi kuulua? Huomaatko, että haluaisit poistua jostain ryhmästä näin uuden vuoden aluksi?

Heipparallaa! 😘

PS.

Karkkilan Tienoo kävi ihmettelemässä kalenteriaskartelijoiden iltaa perjantaina 4.1.2019. Seuraava ilta Kertun Kellarissa on perjantaina 1.2.2019 😍

Tervetuloa seuraani!

Kun perustin Lelu- ja askartelupuoti PikkuLeppiksen haaveilin blogin kirjoittamisesta. Starttasin Leppiksen Elämää blogin toukokuussa 2017 ja kirjoittelin sitä aktiivisesti lokakuun alkuun asti. En kokenut, että sain pelkästä työpainotteisesta blogista irti niin paljon kuin olisin itse halunnut. Kun suunta oli alunperin tehty niin vahvasti Leppiksen ympärille pyöriväksi, oli sitä vaikea enää vauhdissa muuksi muuttaa. Nyt kun edellisestä blogitekstistä on kulunut jo riittävän kauan, uskallan avata sanaisen arkkuni uudelleen ja uusi horisontti edellä, tulevaisuutta kohti.

Haluan avata ovet tökerösti subjektiivisen suppilon kautta ruuhkavuosiaan elävän keski-ikäisen yrittäjä-äidin elämään. Rakastan kalentereita, vanhoja taloja, yrittäjyyttä, kirppareita, Marttailua, roskalavoja, yhdistystoimintaa ja arkea, joten mikäli et koe jotain näistä aiheista omiksesi, ei kannata liittyä seuraajaksi. Mukaan livahtaa varmasti myös monia muita sekalaisen kirjavia aiheita, kuten iänikuisia kapuloita miesten ja naisten välisistä pienistä eroista, hehkutuksia ihanista ihmisistä ympärilläni joita ilman en vain tulisi toimeen ja kauniita kuvia tyttärestäni, joka on 37 vuoden unelmien täyttymys.

Tokikaan en halua jättää PikkuLeppistä ja sen tarinaa kokonaan syrjään. Puodin avaaminen ja sen pitäminen sekä yrittäjyys on ollut yhdenlainen unelmien täyttymys äitiyden ohella. Vuosi 2019 startattiin lelualalla isojen uutisten alla, kun suuri ketju ilmoitti pistävänsä ovet säppiin. Samalla monien isien ja äitien arki muuttui epävarmaksi, lapsien tuttu lelukauppa lopetti toimintansa, kuljetusliikkeen sopimus raukesi ja vuokrantajan tilat tyhjenevät. Lelu- ja askartelupuoti PikkuLeppis supisti liiketilojaan kuluneena syksynä juurikin samasta syystä - jotta ovia ei tarvitsisi sulkea.

Olen ollut todella kiitollinen ja nöyrä kaikista niistä kymmenistä ja sadoista kanta-asiakkaista, joita olen saanut näiden kuluneiden melkein kahden vuoden aikana, joina Leppis on lennähdellyt Karkkilan yritystaivaalla. Leluala on kuitenkin vaikea ja tuloksen tekeminen pienellä kylällä hankalaa. Vuoden 2019 joulukalenterit olen tilannut jo marraskuussa ja ensi joulun hittileluja lähden arvailemaan ennen lasten hiihtolomia. Joulukuun myynti oli Leppiksessä yli 40% huonompi kuin viime vuonna, joten ymmärrän täysin isojen firmojen heilahtelut. Korkealla tuulee kovempaa. Viimeinen mahdollisuuteni kuitenkin on pistää ovet kiinni, joten siksi halusin mieluummin siirtää sen paikkaa. Toivon, että kulutatte saranoita alkavana vuonna yhtä paljon kuin olette tehneet sitä kuluneina kahtena vuotena. Kaikki Karkkilan paikalliset yrittäjät tarvitsevat kuntalaistensa apua pärjätäkseen. Ilman teitä meidän lapsemme eivät syö aamupalaa, saa kurahousuja tai piirustuspaperia. Tiedän, että ainakin meillä pikkuinen Kerttu kiittää jokaisesta eurosta. Suosittelen lukemaan Taloussanomien jutun isompien taistelusta tällä alalla. Sama pätee moneen muuhunkin erikoistavaraliikkeeseen, jota Karkkilaankin niin kovasti kaivataan. https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005953904.html 

Olisi kiva kuulla, mistä kaikesta haluaisitte lukea? Ihminenhän luonnollisesti haluaa kirjoittaa itsestään, koska kuvittelee sen kiinnostavan kaikkia! En usko, että kirkkovaltuuskon kokousterveiset ovat TOP 3 - listan kärkipäässä, mutta mitä sieltä voisi löytyä? Vinkatkaa, mikä voisi olla seuraavan blogin aihe!

Heipparallaa! 😘