Erilaista elämää

Kukaan uutisia, sosiaalista mediaa, lehtiä tai mitään viestintävälineitä seuraava ei varmasti ole viime kuukausien aikana välttynyt toteamukselta, että kulunut vuosi on ollut kovin erilainen kuin mihin on totuttu tai mitä vuosi sitten seuraavalta vuodelta odotettiin. Olen itse postannut tänne viimeksi helmikuussa ja silloin ei koronasta tiedetty vielä mitään. Meneillään oli puodin pitäjän ja kausiyrittäjän hiljainen aika. Kroppa alkoi pikku hiljaa alkuvuoden siestan jäljiltä käynnistyä ja odottaa kiireistä kevättä sekä myynnin alkamista toden teolla. Ja kyllähän se myynti jossain määrin alkoikin. Toki todella eri tavalla ja todella eri tahtiin, mitä ennakkoon olin kuvitellut.

Ajattelen, että minulla on takana monella tapaa erilainen vuosi. Se on erovuosi. Ensimmäinen vuosi yksin omassa kodissa melkein vuosikymmeneen. Se on ollut itsensä etsimisen vuosi. Kuka minä olen ja mitä minä haluan? Saako sen sanoa ääneen ja missä menevät ne rajat, jotka minun pitää ottaa huomioon? Vastauksia en ole ehkä löytänyt kaikkiin kysymyksiin, mutta sen tiedän, että kovin erilaista sisäistä maailmaa elävä nainen starttaa uudelle vuosikymmenelle.

Aloitin jonkinlaisen maadoittumisen ja elämän hiljentämisen jo ennen koronaa, joten perusarki ei meidän perheessä juuri muuttunut viruksen rantautumisen myötä. Töihin, päiväkotiin, ruokakauppaan, ulos koirien kanssa. Piirtämistä, siivoamista, tiskaamista, askartelua ja Puustinnan Jaanan pullaa. Jälkimmäistä oli tietysti keväällä ikävä, mutta selvisimme pahimman yli Pirkan tekeleillä. Eivät olleet muuten yhtä hyviä.

Uuteen vuoteen liittyy aina odotuksia, vanhan vuoden muistelua, ajatuksia muuttumisesta ja ajan kulumisesta. Olen lukenut jo kymmenittäin yhteenvetoja vuodesta 2020, joka ei ollut yhtään sellainen kuin vielä 10 kuukautta sitten kuviteltiin. Olen nähnyt lukemattomia kommentteja, joissa on kerrottu, ettei vuosi pitänyt sisällään mitään merkittävää. Ei tullut henkeä salpaavia kokemuksia matkoilta, isoja juhlia tai huippuhetkiä, joita odottaa pitkät pimeät kuukaudet ja arkipäivät.

Olen tylsä, arkinen ja tavallinen. En rakasta huippuhetkiä, koska sairauteni takia ylämäkien jälkeen putoan syvempiin monttuihin kuin normaalilla mielenlaadulla varustetut ihmiset. En rakasta matkustelua, koska kotona kykenen pitämään itseni ja mieleni parhaiten tasaisena ja hallittavana. Jos matkustan, haluan sen olevan mahdollisimman tuttua ja tylsää. Siksi olen käynyt Pärnussa yli 100 kertaa. Vuosi sitten totesin, että 2019 ei ollut helpoin vuosi elämässäni, mutta se opetti minua elämään. Toivoin helpompia aikoja ja lupasin olla oma itseni. Toiveeni toteutuivat. Anteeksi kanssakulkijat. Vaikka korona on ollut pyllystä, sen tuoma hidastempoinen ja kuoreen vedetty elämä on mielenterveyspotilaalle hunajaa.

Lähden uuteen vuoteen vahvemmin itsenäni kuin moneen vuoteen. Tämän takia blogini nimi ja osoite vaihtui. Olen potenut jonkinlaista skitsofreniaa, vaikka se diagnoosi epikriisistäni vielä puuttuukin. Olen kirjoittanut tekstejä yrittäjänä, äitipuolena, opiskelijana, sosiaalisen media hevijuuserina, milloin minäkin. Kun lupauduin kuntavaaliehdokkaaksi aloin miettiä, mitä haluan itsestäni kertoa niille ihmisille, jotka ehkä miettivät, olenko minä oikea ihminen puhumaan heidän suullaan. Rohkeuteni ei ole aiemmin riittänyt kirjoittamaan omana itsenäni. On ollut turvallisempaa piiloutua ammatillisten ja sosiaalisten roolien taakse. En halua enää piiloutua minkään taakse. Sen takia haluan kirjoittaa omasta elämästäni. Kaikkine vikoineen, iloineen, mutkineen, hymyineen ja mäkineen.

Tämä vuosi on totta totisesti ollut erilaista elämää. Minulle se ei ole kuitenkaan ollut huonompaa elämää kuin aiempina vuosina. Olen itse edelleen terve ja hyväkuntoinen. Olen saanut seurata koko vuoden tyttäreni kehitystä kohti eskari-ikää. Olen vastannut lukuisiin viisivuotiaan kysymyksiin, tehnyt lukuisia kertoja spagettia ja jauhelihakastiketta sekä pissattanut koiria kuten ennenkin. Olen ostanut ensimmäistä kertaa elämässäni maskeja ja todennut, etten uskalla lähteä kavereiden kanssa metsään. Olen kiitollinen siitä, että yli 90-vuotias mummini on säilynyt terveenä läpi tämän virusrikkaan vuoden. Mummi, joka itse on todennut, ettei tässä varsinaisesti ole hänelle mitään uutta. Sota-aikana oli pakko, nyt vaan suositellaan. Silloin kudottiin koulussa rintamalle sormikkaita, jotka oli tehty ampumista varten. Nyt pelätään, että kaupasta loppuu vessapaperi.

Otetaan vuosi 2021 vastaan onnellisena siitä, mitä meillä jo on. Ei unohdeta toisiamme eikä sitä, mitä tämä mennyt vuosi on opettanut. Uskon, että silläkin on tarkoituksensa 💓

Äitiyden mystinen kaapu

Huomaan, että olen tasan vuosi sitten höpötellyt omiani ihan samalla teemalla. Jos vuoden takainen juttu sattuu kiinnostamaan, käy kurkkaamassa se arkistosta. Loppuvuoden tiukka rutistus töissä taitaa vaikuttaa minuun niin, että käyn vuoden ensimmäisen kuukauden aina melko hitaalla tempolla ja sen jälkeen ilmestyy äitiysmorkkis. Nyt harmaa kausi on tuntunut jatkuvan syksyn ensimmäisistä maassa roikkuneista sadepilvistä eikä putken päässä pilkota vielä kovinkaan suurta valon säiettä. Forecan nettisivut kuitenkin lupailevat, että pimeä väistyy puolisen tuntia viikossa. Ehkä voin luottaa, että valo kajastuu vielä joku aamu myös mun pään sisäisiin herneenpalkoihin?

💗

 Iltalehden toimittaja piipahti tammikuisena perjantaina meillä Karkkilassa. Vanhemmuus, äitiys ja lapsettomuus on teemoina pyörineet mun elämässä viimeiset 20 vuotta, vaikka oma tyttöni availee vasta syksyllä päiväkodin viskariluokan ovia. Todellinen arjen oppikoulu äitiydestä lävähti kasvoille, kun minusta tuli äitipuoli. Yhtäkkiä sukelsin maailmaan, jossa en tuntunut sopivan oikein mihinkään lokeroon. Lapset hokivat robottimaisesti äidin synnyttäneen heidät, eivätkä he tarvinneet isää mihinkään. Lasten äiti otti elämäntyökseen vieraannuttaa lapset isästä eron jälkeen ja teki varmasti pitkiä päiviä kirjoittaessaan lastensuojeluilmoituksia toisensa perään. Omasta tyttärestäni löytyy materiaalia sosiaaliviranomaisten raporteista satoja sivuja. Ensimmäiset on sinne näpytelty jo ennen hänen syntymäänsä.

💗

En ole ikinä hävennyt olla nainen yhtä paljon kuin huoltajuuskiistaa seuratessani. Olen surullisena katsonut, kuinka isän oikeudet ovat paljon arvottomammat kuin naisen euro. On melko turhaa puolustella isiä, jotka eivät halua olla missään tekemisissä jälkikasvunsa kanssa. Nykyään pohdin kyllä ihan uusin silmin myös sitä, mitä tapahtuu seinien sisällä, kun todistajat eivät ole läsnä. Lapsi on aina lojaali vanhemmalleen. On vanhemman vastuulla miettiä, miten tuota lojaaliutta vaalitaan. Vai käytetäänkö sitä hyväksi?

💗

Meillä opetellaan tällä hetkellä kirjoittamaan ja uusia piirustuksia syntyy päivässä niin monta, etten todellakaan myönnä säilyttäväni niistä kaikkia. Sydämet, kukat ja rakkaudentunnustukset ovat pienelle taiteilijalle tärkeitä. Edellisessä elämässäni näitä kerättiin todistusaineistoksi oikeudenkäynteihin. Kun lapsi piirtää sydämiä äidin ja itsensä ympärille, se todistaa, ettei tyttö rakasta isäänsä lainkaan.

On aika vähän asioita, joissa ehdottomuus ja totalitarismi on hyväksi. Huumeet kaikissa kategorioissaan kuuluvat omassa elämässäni siihen genreen, jossa en tunne harmaita raitoja. Lueskelin tällä viikolla verkosta lehtijuttua Matti Nykäsen tyttärestä. Hän kiitti äitiään siitä, että tämä oli niellyt oman pahan olonsa ex-miestään kohtaan ja antanut tyttärensä muodostsa isäsuhteensa niin normaaliksi kuin se maailman suurimman mäkisankarin tyttärenä on ollut mahdollista. Olisi varmasti ollut äidille helpompiakin vaihtoehtoja kuin tukea lastaan suhteessa alkoholisoituneeseen isäänsä. Kaikki eivät onnistu tässä, vaikka isä olisi ihan tavallinen keski-ikäinen heteroinsinöörimies. Vuodet kertovat, millaisen suhteen lapsi ja vanhempi pystyvät muodostamaan siinä vaiheessa, kun uskallus ja ikä kasvattavat siivet, joiden lentoon uskaltaa luottaa.

💗

Edellisiä elämiä

Jouduin viime viikolla pohtimaan omaa elämääni taaksepäin. Minusta tehtiin juttu Iltalehden verkkoversioon, missä pohdin esimerkiksi äitiyttä ja vanhemmuutta sekä omaa tietäni tähän pisteeseen. Sanovat, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Mietitäänpäs.

💗

Vuonna 2013 olin juuri muuttanut Hyvinkäälle ja hapuilin ensiaskelia uusperhearjessa. Tekemisiäni ja sanomisiani vaadittiin vadille oikeudenkäynneissä ja sosiaaliviranomaisten tapaamisissa. Jouduin ulkopuolisille esittelemään juuri sisustamaani vessaa ja perustelemaan, miksi haluan, että lapsilla on karkkipäivä eikä herkkuja ole tarjolla perusarjessa. Kirjoitin tuohon aikaan Naanan Narinat - blogia, mutta ympärilläni vellova myrsky vaimensi minut parin vuoden jälkeen. Ensimmäisissä teksteissäni pohdin omaa kasvuani siksi ihmiseksi, joka koin silloin olevani. Odottelin kolmatta aaltoa oman nahkani luomisessa ja totesin, että mustelmat ja muistot kuuluvat yhteen. Tänään en voi olla asiasta ainakaan eri mieltä.

💗

Jos sukelletaan aikaan vielä seitsemän vuotta taaksepäin, elettiin vuotta 2006. Olin pari vuotta aiemmin muuttanut Jyväskylästä pääkaupunkiseudulle ja tunkenut itseni melko syvälle työelämän oravanpyörään. Muuttoauton kaartaessa Keljonkankaan markettien ohi kohti pikatietä, pyristelin silmäkulmassa kimaltavia kyyneleitä vastaan. En halunnut takaisin etelään ja tiesin, että Jyväskylä jättäisi sydämeeni ikuisen merkin. Siellä minusta tuli järvi-ihminen. Turkulaisesta tytöstä, joka ei sittemmin ole koskaan tuntenut itseään kovin varsinaissuomalaiseksi. Kun suhteet kehäteiden sisäpuolella kariutuivat kerta toisensa jälkeen, päätin karistaa kiireiset kannankopinat taakseni ja suunnata väljemmille seuduille. Tökkäsin kirjaimellisesti sormen Suomen tiekarttaan ja löysin Karkkilan. Tänään olen ylpeästi karkkilalainen ja koen, että tämä on maailman paras paikka.

💗

Mummini on syntynyt 20-luvulla. Minä kuulun ikäpolveen, jonka sotussa on viiva. Tai myöhemmin olen oppinut, että se on miinus, sillä edellisellä porukalla oli plus-merkki. Tämän milleniumin ihmiset ovat saaneet tunnukseensa A-kirjaimen ja minun on edelleen vaikea suhtautua siihen. En edes muista oman tyttäreni sosiaaliturvatunnusta ulkomuistista. Teknologialle kiitos älypuhelimista ja kamerakännyköistä. Tänä vuonna syntyvät pienokaiset ovat syntyneet taas 20-luvulla. Alan tuntea itseni vanhaksi. En ihmettele yhtään, että edellisellä 20-luvulla syntyneet eivät tunne pysyvänsä mukana nykyarjen vauhdissa.

💗

Minulla on tunne, että olen taas jonkun uuden alussa. En edes itse vielä tiedä minkä, mutta huomaan pohtivani aiempaa tarkemmin, mitä tulevaisuudelta haluan ja kuinka olen aiemmin asioita hoitanut. Ehkä peiliin katsominen edes kerran seitsemässä vuodessa on ihan terveellistä?

Kevättä rinnassa!

Huomaan, että raskaan ja pimeän syksyn jälkeen joulu touhuineen tuli meille juuri sopivaan aikaan. Valot ja tulevan odotus antoivat voimaa ja energiaa päiviin, joiden harmaudessa aamu ei erottunut illasta eikä päivä yöstä. Meillä ensimmäinen mänty koristeltiin jo marraskuussa ja piparit tuoksuivat keittiössä hyvissä ajoin ennen adventteja.

💗

Pyhien mentyä iltapäivälehtiin ilmestyivät perinteiset laihdutusnumerot ja televisio raikaa gaaloja toisensa perään. Viime vuoden ansioituneita suorituksia palkitaan monella saralla. Itse huomaan, että katseeni on virittynyt jo pitkälle tulevaisuuteen. Kaipaan sitä, että saa nostaa katseensa kohti aurinkoa ja huomata, kuinka se jo lämmittää. Kaipaan ympärilleni keveämpiä sävyjä kaikissa muodoissaan. Vaaleampia värejä sisustukseen ja kevyempiä ruokia keittiöön. Kun kevät etenee, tiirailen koivun oksia ja latvuksia siinä toivossa, että harmaan sävyihin ilmestyy pilkahdus vihreää.

Viime viikolla tein jo ensimmäisen piipahduksen paikallisen rautakaupan siemenhyllylle. Kalenterimaniassa päiväkuulumisia vaihdellessa huomasin, että muutkin ovat jo innoissaan odottamassa kevättä. Päätin uskaltautua testaamaan, riittääkö tammikuinen päivänvalo kasvattamaan hentoisia kasvinalkuja ja antamaan toivoa pidemmistä päivistä. Facebookin kirppispalstalta löysin taimilaatikon, jonka ajattelin viikonloppuna puhdistaa ja virittää parvekkeelle odottamaan kevään tulokkaita.

💗

Huomaan potevani huonoa omatuntoa siitä, että talvi ei ole vielä edes tullut ja minä jo odotan kevättä. Tunnistan, että kuluneet vuodet painavat mieltä, hartioita ja silmiä. Samalla tavalla kuin kevät ponnistaa itsensä talvikuukausien harmauden päätteeksi esiin, myös minä haluaisin virittää itseni tasolle 2.0.

Askartelin viime keväänä huovasta taimipotteja ja odotan jo innolla, että saan niihin ensimmäiset vihreät. Nyt keijunmekon siemenet solahtivat turvepotteihin ja rakensin niille pienoiskasvihuoneen vanhasta Riihimäen lasitölkistä ja elmukelmusta. Pihabujoon tuli uusi aukeama, joka kertoo, että vuonna 2020 eletään uudessa kodissa ja sen parvekkeella. Vapaapäivänä tein piipahduksen siihen ruotsalaiseen huonekalufirmaan, jonka palapelikalusteita ohjenippuineen kaikki rakastavat. Huomasin, että mieleni halasi kaikkea hempeää, pumpulista ja pastellia. Olen jo vuosia ollut kirkkaiden perusvärien rakastaja, joten en hämmennyksissäni uskaltanut valita kärryyn kuin yhdet verhot ja pari koristetyynyn päällistä. Ehkä nämä hempeämmät sävyt ohjaavat minut myös rakastamaan itseäni lempeämmin?

💗

Uusi vuosi, vanhat lupaukset

Joka vuosi lupaan itselleni moninaisia asioita. Milloin päätän, että tarkkailen veden juontia, milloin lupaan itselleni kirjoittaa joka päivä edes sanan tai rivin kiitollisuuspäiväkirjaa. Yleensä lupaukset unohtuvat ennen kuin niistä ehtii tulla tapoja. Lupaan itselleni maanantaisin, keskellä kuuta, vuoden alussa ja heti lomien loputtua. En ole näissä asioissa mitenkään erityisen riippuvainen kalenterivuoteen sidotusta tammikuusta. Toki huomaan, että näin alkuvuodesta tulee helpommin mutusteltua omaa elämäänsä ja tehtyä jonkinlaista tilinpäätöstä menneestä sekä budjetoitua tulevaa.

💗

Blogin kirjoittamista olen luvannut itselleni enemmän ja vähemmän koko yrittäjyyteni ajan ja edellisessä elämässä tuskailin saman asian kanssa. Mennyt syksy oli sekä raskas että vapauttava. Olen taltioinut sydämeeni paljon kulunutta aikaa, pohtinut omaa paikkaani ihmisten keskellä ja yrittänyt maadottaa itseni niihin hetkiin, joilla on oikeasti merkitystä. Olen huomioinut, kuinka syvässä minussa istuvat ajatukset siitä, millainen minun pitää jonkun toisen mielestä olla, millaista elämää elää ja mitä tavoitella. Olen samalla pohtinut, kuka on elämässäni oikeasti läsnä ja kenen haamu on jäänyt roikkumaan ylleni vain siksi, että tapa tai historia velvoittaa pitämään kiinni ohuesta langasta, jonka merkitystä ei kukaan enää edes muista.

💗

Kun istun hiljaisena iltapäivänä puodilla ja pohdin tulevaa, mitä näen? Missä olen vuoden päästä? Millaista elämä on viiden vuoden päästä? Millaisilla mittareilla haluaisin elämääni arvottaa? Menneenä vuonna muutin omakotitalosta kaupungin vuokrakaksioon ja huomasin ahdistuksen valuvan pois itsestäni kuluneiden kuukausien aikana. Samalla kun käsittelin eroon liittyviä tunteita, huomasin selkärangasta hiipivän mieleeni myös omistamiseen, statukseen ja ihmisarvoon kuuluvia asioita. Olen vuosikymmeniä rakentanut kotini omistusasuntoon ja nyt katselen vuokrakodin seiniä. Olenko minä silti minä? Pitääkö minun miettiä, mitä muut tästä ajattelevat? Kuulunko edelleen niihin ihmisiin, joihin olen aiemminkin ajatellut kuuluvani? Miksi edes pohdin tällaisia asioita?

Vuonna 2010 muistan kipuilleeni lapsettomuuteni kanssa. Parisuhde toisensa jälkeen karahti kiville, enkä tuntenut olevani kokonainen. Vuonna 2020 annoin haastattelun iltapäivälehdelle tuosta ajasta. Millaista oli olla lapseton maailmassa, jossa toiset antaisivat kaikkensa saadakseen lapsen, mutta eivät syystä tai toisesta onnistu saavuttamaan unelmaansa ja toisaalta osa naisista tuo selvästi julki, etteivät edes halua lisääntyä kuluvalla tai seuraavallakaan vuosikymmenellä? Onko lapseton sinkku huonompi vai parempi vaihtoehto kuin lapseton pariskunta, jos molemmissa tapauksissa suurin haave on tulla vanhemmaksi?

💗

Vuonna 2030 tyttäreni täyttää 15 vuotta. Hänen tänään kuopille painuneet rystysensä ovat muuttuneet kauniiksi nuoren neidon käsiksi. Äitinä toivon, että saan teiniangsteissakin kuulla olevani tärkeä ja rakas. Lapset eivät voi valita vanhempiaan, vaan he ottavat vastaan meidän tekemämme päätökset. Tärkein päätös lapsen elämässä on muistaa, että vanhemmuudesta ei voi erota eikä siitä voi toista pakottaa eroamaan. Vaikka ex-kumppanin sanat kaikuvat takaraivossa ilkeästi ja päässä humahtaa, on silti muistettava, että itse olen tehnyt päätöksen olla tämän ihmisen kanssa vanhempi koko loppuelämän.