Heippa!
Kirjoittaminen on tuntunut pari viime viikkoa työläältä. Kuten eläminen muutenkin. Kuulun niihin ihmisiin, jotka harvemmin näyttävät ulospäin taakkansa. Minulla on monesti ihan hyvä päivä. Hymy, ja ystävällisyys ovat ilmaisia, miksi en siis jakaisi niitä muille. Saan niistä aina paljon myös itse. Asenne ratkaisee aina on lempilausahduksiani, syystä.
Muistan, että olin lapsena aina lomilla kipeä. Pääsiäinen, joulu tai hiihtoloma, olin takuulla kuumeessa. Kävin allergiatesteissä kuusen takia. Vanhempani olivat varmoja, että olen allerginen joulukuuselle, koska tulin kipeäksi aina jouluisin. Hiihtolomalla sairastin usein asuntovaunun yläpunkassa ja kesäloman ensimmäiset viikot menivät antibioottikuurilla. Ylioppilaskirjoitukset kirjoitin puuvillahanskoissa, koska käteni mätivät ja alkoivat kuoriutua verille.
Väsyin ensimmäisen kerran tammikuussa 2005. Ajattelin lääkäristä lähdettyäni, että nukun pari viikkoa ja olen entistä ehompana töissä. Käytännössä koko kaksi viikkoa meni töiden järjestämiseen, jotka minulta jäivät tekemättä. Syytin itseäni, etten pystynyt hoitamaan hommaa. Pelkäsin jokaisella lääkärikäynnillä, ettei minua uskota. Ettei lääkäri näe, kuinka väsynyt oikeasti olen. Että hän syyttää itkupilliksi ja käskee ottamaan itseään niskasta kiinni. Työpaikkani oli ensimmäinen esimiespaikka valmistumisen jälkeen isossa firmassa. Okei, olin samalla myös siivooja, lapsenvahti, asiakaspalvelija, työvuorosuunnittelija ja tein töitä 24/7, mutta olisihan minun pitänyt jaksaa, kun kaikki muutkin jaksoivat. Mummikin sanoi niin ja hän on sentään elänyt sota-aikaan.
Olen ollut aina kova tekemään töitä. Menin 13-vuotiaana töihin koulun ohella ja olin iltaisin viitisen tuntia töissä 3-5 iltana viikossa koko yläasteen ja lukion. Kesäisin olin töissä siivoojana 14-vuotiaasta lähtien 6 viikkoa. Lomailin pari viikkoa ennen koulun alkua. 90-luvun lama ei koskettanut minua, vaikka se kosketti perhettäni. Isä oli pitkiä pätkiä lomautettuna, koska metallialalla oli huonosti töitä. Teini-ikäiselle satojen ja tuhansien markkojen palkat olivat kuitenkin niin iso raha, etten juuri huomannut huonoja taloussuhdanteita. Pystyin ostamaan itselleni tarvittavat harrastusvälineet, uuden polkupyörän ja muuttamaan omilleni 16-vuotiaana.
Väsyin toisen kerran 2008. Kuvittelin tietäväni jo paremmin. Olin tehnyt töitä ilman esimiestä vuoden, pyytänyt apua, rakastunut asiakkaisiini ja tunsin velvollisuutta heitä kohtaan. En nähnyt jaksamisessa taaskaan eteeni. Sain paniikkikohtauksen, hyppäsin bussiin, lukittauduin espoolaisen kirjaston vessaan ja oksensin.
Olen käynyt erilaisissa terapioissa pian 15 vuotta. Saanut apua julkiselta ja yksityiseltä sektorilta, puhumalla ja lääkkeillä. Olen kutsunut itseäni mielenterveyspotilaaksi ja mielelläni kertonut taustoistani. En ajatellut blogata aiheesta, mutta koska elämä on ollut rankkaa pari viikkoa, hetki tuntui sopivalta.
Mielenterveys on jostain syystä jo sanana stigmainen. En tunnu sopivan siihen stigmaan kovinkaan hyvin. Jo 2005 minulle ihmeteltiin, miten sinä voit olla masentunut, kun olet aina niin hyvällä tuulella? Kymmenisen vuotta sitten minulta kyseltiin, enhän vain kerro näistä asioista ääneen
missään, jos haluan jatkaa uraani palvelupäällikkönä ja edetä? Olen niin pätevä, ammattitaitoinen ja hyvä työntekijä, niin ei ole sopivaa pilata mainetta kertomalla, että sairastaa masennusta?
Tällä hetkellä diagnoosini on syklotymia. Olin aina reilun kasin oppilas koulussa. Pärjäsin kaikessa, mutta en ollut erityisen hyvä missään. Olin hyvä sosiaalisesti, mutta siitä ei saanut numeroita. Ammattikorkeakoulussa opin, että vihasin ryhmätöitä, joissa huonompien kirjoittajien tuotokset määrittelivät minun arvosanani. Tämän takia lupauduin usein tekemään enemmän hommia kuin muut. Niiden takia väsyin, mutta en osannut tuolloin yhdistää sitä masennukseen tai muuten opittuihin käyttäytymismalleihin. Kuinka viisaaksi sitä ihminen tuleekaan itsestään vuosien myötä? Ehkä onneksi niin. Syklotymian diagnoosi on hauska. En ole tarpeeksi maaninen ja masentunut bipoksi, mutta en ole myöskään riittävän terve elääkseni normaalia elämää.
Kahden vuoden aikana olen huomannut, että yrittäjyys sopii sairaudelleni paremmin kuin palkollisena oleminen. Saan jaksottaa työt enemmän oman jaksamiseni mukaan. Uskon, että minut loppuun polttava kunnianhimoni pysyy yrittäjänä paremmin aisoissa. Bisneselämä on raakaa ja minut on helppo imaista mukaan oravanpyörään. CV:stäni on helppo lukea myös mielenterveyshistoriaani. Nykyaikana harva esimies sanoo, että älä anna kaikkeasi, vaan lähde kotiin lepäämään, koska olet tehnyt jo oman osuutesi?
Rakastan Karkkilaa. Tämän kaupungin yhteisöllisyyttä, kumppanihenkisyyttä ja pienuutta. Olen kontrollifriikki ja pidän siitä, että tämä kaupunki on palveluineen hallittavan kokoinen. Myönnän, etten ole kovin hyvä pyytämään apua, joten mieleni rauhoittuu, kun tiedän, että apteekki on kävelymatkan päässä vähän heikommassakin kunnossa ja pääsen kauppaan, vaikka auto jättäisi kotipihaan. Tämä kaupunki on mielenterveydelleni parasta lääkettä.
Näin upeat sivut sain bujooni toisen roskana pitämällä kalenterilla ja upeilla papereilla. Kiitos vielä lahjoittajalle!
