Yskää, köhää, räkätautia!

Heippa!

Meillä on vieraillut viimeiset pari kuukautta jokaisen lapsiperheen kevätkaveri - lenssu. Se alkaa sillä, kun päiväkotilainen vaihtaa räkää parhaan kaverinsa kanssa kuralätäkössä ja samalla vetää lapparilla suuhun ruskeaa lumensekaista vettä. Jatkuu, kun koululainen kantaa kotiin omat pöpönsä, valittelee flunssaista oloaan, mutta auringon paistaessa ilman takkia tarkenee silti hyvin trampoliinilla. Jatkuu, jatkuu ja jatkuu, kunnes lopulta kaikki bakteerit alkavat kiertää kehää niin, että kun ensimmäinen on lopettanut aivastelunsa ja viimeinen vasta aloittanut räkimisen, niin ensimmäinenkin alkaa taas jo valittaa, että kurkkuun sattuu.

Toki meillä tämä kaikki alkoi oksennustaudilla, kuten kunnon lapsiperheessä kuuluukin. Tähän draaman kaareen kyllästynyt harvoin edes huomaa loppukohtausta, koska siinä vaiheessa jokainen näyttelijä alkaa olla aivan loppu koko show'hun. Jossain vaiheessa joku reagoi siihen, että nessujen kulutus on vähentynyt, inkivääriä ei kanneta kotiin enää kilotolkulla ja perheen pienin ei vaadi hunajaa montaa kertaa päivässä yskäkohtaukseen.

Miten sinä jaksat sairastelut ja pöpöajat? Meillä ei olla erityisen bakteerikammoisia, eikä nelivuotias ole vieläkään syönyt yhtään antibioottikuuria. Meillä sairastellaan ehkä pari kertaa vuodessa ja kauhulla luen niitä juttuja, joissa päiväkoti-ikäiselle on normaalia sairastaa kymmenkunta infektiosairautta vuodessa. Sehän on melkein kerran kuussa? Tyttöni mun söi liikkeelle lähdettyään takuulla enemmän koirannappuloita kuin vitamiineja ja tälläkin hetkellä hän jakaa näkkärinsä melko surutta pupun tai koiran kanssa. Kun pari viikkoa sitten tuli tarvetta antaa hänelle lääkärin määräämää kipulääkettä, tajusin sen menneen vanhaksi 2016.

Joidenkin mielestä olen varmasti melko huithapeli äiti. Muistan antaa tytölle talviaikaan D-vitamiinit suunnilleen joka päivä, koirat saavat meillä pussata naamalle enkä jaksanut vahtia konttausikäistä alvariinsa, kun hän hamuili kohti koirien vesikuppia. Ei meillä minusta ole sairasteltu juuri enempää kuin muissakaan lapsiperheissa, vaikka käsidesit ovat vanhentuneet kaappiin ja kipulääkkeet ovat kolmen vuoden takaa. Silti mulla menee hermo heti, kun joku pöpö iskee ja tunnen sympatiaa kaikkia niitä kohtaan, jotka sairastavat yhtään enempää.

Seurasin melko läheltä infektiosuojassa elävää syöpälasta, jonka elämänpiiri rajoittui kaikkien näiden pöpöjen takia kodin, sairaalan ja oman auton seinien sisäpuolelle. Näinä hetkinä olin entistä kiitollisempi omasta terveestä lapsestani ja tunsin välillä piston sydämessäni siitä, etten ole koskaan ollut erityisen tarkka pöpöistä. Pitäisikö minun olla tarkempi? En tarkoita, että voisin estää sillä lasta sairastumasta syöpään, mutta tunsin kiitollisuutta omasta hyvällä luonnollisella suojauksella varustetusta lapsestani ja toisaalta huonoa omatuntoa siitä, että kaikki eivät ole yhtä onnellisessa asemassa. Varsinkin kun kyseessä oli itselle rakas ja läheinen lapsi 😘

Kukat ja aurinko ovat ensimmäisiä merkkejä keväästä ainakin minulle. Odotan jo innolla maan sulamista ja ensimmäisiä elon merkkejä talven jälkeen. Jospa nämä pöpötkin alkaisivat saada tarpeekseen auringon valon lisääntyessä. Yö on ihan kohta päivää lyhyempi!

Heipparallaa! 😘

Väännetään rautalangasta!

Heippa!

Olen tässä vuosien varrella itkenyt ja murehtinut, kun en ole onnistunut löytämään omaa juttuani. Tykkään monesta ja olen kaikissa jutuissa ihan ok, mutta en oikein missään ihan tosi hyvä tai tunne kovaa paloa tehdä jotain koko ajan. Askartelu on ollut mulle aina näpertämistä, josta tykkään paljon, mutta en ole ehkä osannut sitä myöskään itse arvostaa. En osaa maalata nättejä kuvia tai tehdä kauniita puuesineitä. Mutta näistä rautalankavirityksistä tuli kyllä ihan söpösiä 😘 Pitääkö meidän askartelijoiden tuntea jonkinlaista alemmuuden tunnetta taiteilijoihin verrattuna vai onko se vaan mun omassa pikku päässä?

Minulla on monissa ohjeissa tapana noudattaa omia sääntöjä monestakin syystä. Yleensä haluan säästää eli kaivelen varastoista ensin vanhat jämät ja mietin, miten saisin niillä toteutettua projektin. Tällä kertaa innostuin näistä Ihana-lehdessä olevista pienistä lintuhäkeistä! Löysin varastosta pahvilaatikon, jonka pohjasta ja sivuista leikkelin pohjat. Sabluunan tein pyöreän laskipurkin pohjasta. Minulla oli jemmassa myös reilusti ruskeaa akryylimaalia, jota oli jäänyt yli limabileiden kakkaslime-kokeiluista 😝 Reiät pahviin painelin saksien terällä ja pihtien pyöreällä päällä, sillä puodilta ei löytynyt neulaa.

Joulun ajan käpykranssipuuhista löytyi varastosta myös ruskeaa 0,65 rautalankaa. Ohjeessa pyydettiin käyttämään vahvempaa ja ohuempaa, mutta ajattelin testata ensin, miten käy, jos teen kaikki yhdellä ja samalla vahvuudella. Arvasin kyllä, miksi ohjeessa on käytetty paksumpaa ns. tukirautoihin, mutta ainakin tämä rautalanka pysyi kohtuullisen hyvin mallissaan, vaikka olikin melko paljon ohuempaa kuin alkuperäisessä versiossa käytetty. Tässä, kuten monessa muussakin käden taitoa vaativassa hommassa, huomaa kehittyvänsä aikaa myöten. Tein ensimmäiseen versioon lenkin jokaisen poikkilangan kohdalle, jolloin häkistä tuli kiemurainen ja ehkä vähän vanhanaikaisen näköinen.

Pihdit oli tässä hommassa POP! Muuten olis sormet ruvella! 😍

Ohjeessa sisälle oli tehty kaunis pesä niinestä, mutta meillä mentiin ihan perusaskartelukamppeilla ja piippurasseilla. Kolme maanläheistä väriä kieputtelin yhteen ja laitoin sisälle pieniä pääsiäismunia sekä yhden tipun. Ensimmäisen kahden lintuhäkin jälkeen puodille tuli ostoryntäys ja myin siihen mennessä tehdyt, joten aloin väkertämään uusia. Niissä on jo uusi ja paremmaksi todettu muotoilu 😍

Pääsiäinen on ihan pian täällä. Meillä vihertää jo ikkunan rairuohot! Heipparallaa! 😘

Inspis-juttu!

Heippa!

Mulla on puodilla myynnissä Ihana - lehtiä ja tänään aamulla töihin tullessa löysin ilokseni pinon painotuoreita kevätversioita postilaatikosta. Minun on pakko myöntää. Olen lehtiholisti. Rakastan kaikkia lehtiä. Hiplaan ja hipellän niitä kaupoissa, ihan niin kuin ei oikeasti saisi tehdä. Silittelen lehteä ja haaveilen kahvikupista sen äärellä. Hemmottelen joskus itseäni ostamalla kaksi lehteä, vaikka oikeasti olisi varaa vain yhteen ja maitopurkkiin. Joululehdet on saatava heti lokakuussa, kun ensimmäiset tulevat kauppoihin ja keväällä kyttään innoissani pihalehtiä, jotka alkavat hehkuttaa uuden kylvökauden alkua. Syksyllä haluan käpertyä sohvalle peiton alle uuden sisustuslehden kanssa ja unohtaa sateet sekä nurkissa juoksevat villakoirat.

Minulla on lehtiä kaikkialla! Olen hillonnut vanhat Kuluttaja-lehdet opiskeluajoilta 2000-luvun alusta. Eihän sitä tiedä, vaikka vielä joskus tutkisin, millainen astianpesukone minun olisi kannattanut ostaa silloin, kun osasin ajatella vain seuraavan perjantain Happy Hour - siideriä? Keittiön puulaatikossa on jemmassa kaikki ne lehdet, jotka olen erityisellä rakkaudella sinne laittanut. Niiden kulmat on taiteltu nättien kuvien ja toteutuskelpoisten tee-se-itse-ideoiden kohdalta. Joululehtiä löytyy tyttären vaatekaapin ylähyllyiltä aina vuodesta 1995 alkaen. Silloin muutin omilleni ja halusin tehdä kaiken itse. Sen lehden ohjeilla valmistettiin porkkanalaatikkoa vuokrakaksion keittiössä uudessa pesuvatissa, koska meillä ei ollut tarpeeksi suurta kattilaa.

Eniten rakastan lehtiä ideoiden ja inspiraatioiden takia! Uusi Ihana-lehti tursusi taas asioita, joita haluan toteuttaa! Eikä tämä ole maksettu mainos. Olen ostanut paljon muitakin alan lehtiä, mutta pidän tässä lehdessä erityisesti siitä, että se ottaa huomioon myös ne kaikkein pienimmät askartelijat. Vähintään yhtä paljon tykkään siitä, että joka painoksesta löytyy myös kierrätysohjeita! Ennen uusien ohjeiden toteuttamista tein kuitenkin niitä varten toisen askartelun. Tämän vinkin voi ottaa vähän niin kuin ruuanlaittoruokana ennen varsinaista päivällistä?

Olen joskus ostanut Miialta Pieni Kukkapuoti Ikivihreästä viherkasvin tässä korkeassa ruukussa, mutta koska en tunnetusti ole mikään viherpeukalo, on ruukku ollut ilman uutta käyttötarkoitusta jo tovin. Olen ihallut tätä Stamperian kaunista riisipaperia hyllyssä pidempään, mutta en ole keksinyt sille mitään sopivaa paikkaa. Tähän ruukkuun herkät hortensiat sopivat mielestäni hienosti! Revin A4-kokoisesta arkista sopivan kokoisia paloja, niin että kukkakuviot jäivät kokonaisiksi. Pidän siitä, että rajat eivät ole tarkkoja, joten revityt palat näyttävät omaan silmääni kauniimmilta kuin saksilla leikatut. Käytin kiinnitykseen Royal Coatin liimalakkaa siltä varalta, että joskus haluaisin vielä purkin ulos. Rakastan riisipapereita, sillä niiden käyttäminen decoupage-töissä on paljon hermoja säästävämpää kuin ohuiden servettien!

Ihana-lehdestä on jo merkattu muutama kohta merkinnällä "Testiin!". Näihin oksiin tehdäänkin seuraavaksi yhden ruusulapun kohdalta ihanat lintuhäkit rautalangasta!

Heipparallaa! 😘

Naisen paras ystävä

Heippa!

Asuin koko lapsuuteni Suomen toiseksi suurimmassa lähiössä. Leikit kasasin aina siihen yhteen ja ainoaan metsäplänttiin, joka oli jätetty meidän kerrostalon päähän. Pikkumetäksi sitä kutsuttiin. Kouluikäisena soitin perjantaina pappalle ja pyysin hakemaan. Halusin ympärilleni ilmaa ja maata. Istuin keittiön työpöydällä iltamyöhään, join keltaista Jaffaa, söin lauantaimakkaraa pötköstä ja katsoin kun vanhukset pelasivat marjapussia. Opin, kuinka pappa pelasi, koska istuin aina pappan selän takana. Pihasaunassa käytiin lauantaina ennen puoli ysin uutisia ja piti muistaa sanoa terveisiä, kun sieltä tuli pois. Saunaan mentiin paljain jaloin, joskus jopa talvella. Mummi ei tykännyt siitä, Saatiin pappan kanssa aina satikutia. Mulla oli oma sänky ja huone vintissä. Omat tavarat ja rauha. Katsoin ikkunasta pellolle ja rakastin sitä maisemaa.

Haaveilin lapsena eläimistä ja siitä, että saan hoivata. Ajattelin teininä, että juurettomuuden ja kuulumattomuuden tunne katoaisi, kun minulla olisi ehdotonta rakkautta. Jotain, mitä ei tarvitsisi jakaa. Jotain mitä ei tarvitsisi jatkuvasti ansaita. Jotain, mikä ei vaatisi muuttumaan jonkinlaiseksi rakastaakseen enemmän. Olisin halunnut olla äiti jo 18-vuotiaana. Synnytin ainokaiseni 37-vuotiaana.

Noin 6v sitten reissasin lentokentälle vastaan uutta perheenjäsentä. Olin kuluttanut monta kuukautta tutkien kuvia, nettisivuja, keskusteluja erilaisilla palstoilla ja selvitellyt taustatietoja yhdistyksistä ja sairauksista. Meille oli tulossa ensimmäinen rescuekoira Espanjasta. Novascotiannoutajat olivat vieneet sydämeni jo vuosia aiemmin, kun ystävälleni tuli ihanan sähläävä tollerin pentu. En ole kuitenkaan itse ollut ikinä pentuihminen, niin suloisia ja söpöjä kuin ne ovatkin. Työpaikan kahvihuonekeskusteluissa vilahteli jossain vaiheessa Espanja ja koirat, joten aloin tutkia asiaa ja sillä tiellä olen vahvasti edelleen.

Kun näin Caron ensimmäistä kertaa yhdistyksen kuvissa, tiesin että tämä on minun koirani. Pelkäsin ja jännitin kuin työhaastattelussa, annetaanko koiraa meille. Kun kaikki oli selvää, lennot buukattu ja maksut maksettu, jäin malttamattomana odottamaan karenssiajan päättymistä.

Kolme päivää ennen lennon saapumista tuli yhdistykseltä puhelu. Koiralla oli todettu leishmanioosi. Sain vuorokauden aikaa miettiä, mitä teen. Hautauduin taas Googlen syövereihin ja imin kaiken tiedon, minkä irti sain. Kyselin lisää yhdistykseltä ja sovittiin, miten koiran kanssa toimitaan, jos se tulee sairauden akuutissa vaiheessa Suomeen. Minulle kerrottiin rehellisesti ja suorasti, mitkä ovat faktat. Päätin, että Caro muuttaa Suomeen. Sairaudestaan huolimatta. Leishmanioosi ei ole tappotuomio, vaan sairaus, jonka kanssa voi elää.

Kuusi vuotta sittenkin oli maaliskuun alussa todella kylmä. Helsinki-Vantaalla paukkui 20 asteen pakkanen, kun lento Alicantesta rullasi Suomen maan kamaralle. Tarhassa nimen Leo saanut pieni uroskoira kurkki minua uteliaana lentoboksista, kun availin kopin ovea. Hetken uutta emäntäänsä ihmeteltyään Caro istahti eteeni ja laittoi päänsä kainalooni ihan kuin kertoen, että hän on tullut tähän jäädäkseen. Hän on tullut kotiin.

Sittemmin meille on tullut kaksi rescuekoiraa lisää. Caron nimi vaihdettiin Suomeen tullessa, sillä koira ei tunnistanut tarhalla annettua Leo-nimeä. Toinen uroskoira tuli pian Caron jälkeen vappuna 2013. Polon nimi kertoi niin paljon koirasta itsestään, että olisi ollut hassua vaihtaa se johonkin. Polo pelkäsi kaikkea ja kaikkia tullessaan Suomeen. Lentokentällä sen ainoa reaktio oli pinkoa pakoon niin lujaa kuin pienistä kintuista pääsee. Pakokauhun ja pelon saattoi nähdä koko pienen koiran olemuksesta ensimmäisten kuukausien aikana. Pojat olivat kuitenkin tutustuneet jo tarhalla, joten Caron olemassaolo helpotti Polon kotiutumista ja veljekset ovat nykyään erottamattomat. Lauman naisedustaja Sandy saapui meille elokuussa 2015. Kunnon nartun tavoin Sandy on ottanut paikkansa laumassa ja tuonut poikien rauhaisaan eloon sopivaa säpinää.

Lentokentällä Carolle riitti pari nuuhkaisua kertomaan, että Polo on entuudestaan tuttu kaveri.

 Pian kotiutumisen jälkeen Caro pääsi lomailemaan Pyhälle. Poika reissasi kahdessa viikossa Espanjan lämmöstä Suomen Lappiin.

Polo viihtyy hyvin mökillä ja omissa oloissaan. Nykyään se hakeutuu ihmisten seuraan omaan tahtiinsa, kun on siihen valmis.

Heipparallaa! 😘