Tammi- ja helmikuu ovat minulle yrittäjänä ja mielenterveyden sairautta kantavana ihmisenä vaikeita kuukausia. En osaa asennoitua hyggeilymoodiin käpertymällä sohvan nurkkaan, polttelemalla kynttilöitä ja lukemalla sisustuslehtiä, kuten sosiaalisen median kuvasato antaa ymmärtää, että mediaseksikäs nykyihminen tekee. Alkuvuoden kuukaudet ovat usein täynnä väsymystä joulun hurjasta työtahdista, ahdistusta alkuvuoden hiljaisista kuukausista, musertavaa pimeyttä aamulla töihin mennessä ja illalla sieltä palatessa.
Koronavuosi on opettanut minua päästämään irti ja olemaan armollisempi itselleni. Vuoden kahtena ensimmäisenä kuukautena huomasin kuitenkin ruoskivani itseäni ihan entiseen malliin siitä, että asiat voisi tehdä paremmin, nopeammin ja tehokkaammin. Peilistä katseli väsynyt ja keski-ikäinen nainen, joka ulospäin näyttää energiseltä, mutta sisältä päin soimaa itseään laiskottelusta.
Ystävänpäivän tienoilla huomaan usein pohdiskelevani erilaisia ihmisiä elämässäni, heidän roolejaan ja omaa rooliani erilaisissa ryhmissä ja tilanteissa. En ole samanlainen ihminen eri ihmisten joukoissa. Huomaan usein mukautuvani ympäristöön, sekä hyvässä että pahassa. Saatan olla helposti se, joka nostaa kissan pöydälle, koska vihaan steppailua asioiden ympärillä ilman, että niitä sanotaan ääneen, kun kyseessä ovat aikuiset ihmiset ja heidän asiansa. Osaan myös nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tuulimyllyjä vastaan taisteleminen on turhaa - ja yksin yksinäistä. Kun tunnen olevani turvassa ja luotan ympärilläni oleviin ihmisiin, uskallan avautua asioista ja kertoa, milloin olen ollut surullinen, itkuinen tai allapäin. Kun näen itselleni rakkaan ihmisen pitkästä aikaa sellaisena kuin hänet muistan vuosia sitten, olen kiitollinen siitä, että olemme taas siinä.
Kuntavaalien lähestyessä huomaan puntaroivani myös itseäni. Mitä minulla on annettavaa tälle kunnalle? Mitä voin luvata niille ihmisille, jotka miettivät, voisivatko äänestää minua? Voinko luvata että terveyskeskuksessa ei tarvitse tulevina vuosina jonottaa tai Karkkilan velkaantuminen taittuu? Voinko luvata, että ensi vuonna Helsingistä pääsee teatteri-illan jälkeen bussilla kotiin? Saanko pidettyä suuret yritykset Karkkilassa, hankittua tänne lisää asukkaita tai järjestettyä asiat niin, että opettajia on tarpeeksi tiukasta taloustilanteesta huolimatta?Kun puolueet ja yhdistykset ovat alkaneet julkaista kuntavaaliehdokkaista listojaan, olen huomannut, että mukaan on lähtenyt entistä enemmän aktiivisia ja perheellisiä naisia. Pienten ja kouluikäisten lasten vanhemmat ovat melko lailla loistaneet poissaolollaan kaupunginvaltuustossa ja lautakunnissa, joka mielestäni tekee päätöksenteosta osittain toispuolista. Haluamme esiintyä houkuttelevana vaihtoehtona lapsiperheille, mutta heidän äänensä ei ole juuri päätöksenteossa kuulunut. Toivon, että näissä vaaleissa tähän saadaan muutos! Kuka muu tietää arkipäivän haasteet kunnassa paremmin kuin samassa tilanteessa oleva henkilö?
On selvää, että kukaan ehdokkaista ei pysty lupaamaan, että velkaantumisemme loppuu tähän kauteen tai Karviaisen organisaatio saadaan tutkittua tänä vuonna kustannustehokkuuden varmistamiseksi, kun korona kurittaa edelleen terveydenhuollon henkilöstöä. Itse voin luvata tekeväni parhaani jokaisessa päätöksessä, joka kaupunginvaltuuston kokouksiin ja lautakuntien esityslistoille laitetaan. Lupaan ajatella Karkkilan parasta - myös tulevaisuudessa. Koska toivon, että pystyn jättämään tämän kaupungin elinvoimaisena myös tulevien päättäjien hallintaan. Toivon, että kun ensi syksyn eskarit, viskarit ja eppuluokkalaiset ovat äänestysikäisiä he tietävät, että isät ja äidit ovat ajatelleet vuosia sitten myös heidän etuaan tehdessään päätöksiä vaikeissa tilanteissa ja rankkoina aikoina.
