Se lämmin tunne.

Elämän kuuluu olla aaltoliikettä. Välillä ratsastetaan hyvän tuulen harjalla ja hymy on helppo taikoa esille arkisissakin hetkissä. Lapsen haalarikiukuttelun pystyy kuittaamaan tikkarilahjuksella, kaupassa töksähtelevä asiakaspalvelu menee myyjän huonon päivän piikkiin ja postissa jumissa oleva pakettikuorma enää vaan naurattaa. Tällaisena aikana huomaan elämän soljuvan hetkestä toiseen vaivattomasti. Jokainen hengenveto ei vaadi työtä, eikä kulman takana pilkota raskaalta tuntuvia hetkiä tulevaisuudessa.

Olen viime aikoina miettinyt paljon, kuinka paljon lataamme odotuksia tiettyihin päiviin viikossa. Tuntuuko maanantai raskaalta siksi, että se on monelle vapaiden jälkeen ensimmäinen työpäivä? Hymyilyttääkö lauantaiaamuisin helpommin, koska mieli on lepoasennossa eikä tahmean ja harmaan arjen täyttämä?

Kun itse tekee töitä usein samaan aikaan, kun toimistotyöaikoja noudattava on vapaalla, on joutunut ruuvaamaan omaa mieltään asentoihin, joihin ei edes tiennyt sen taipuvan. Maanantai on yhtä arvokas vapaapäivä kuin lauantai eikä minun tarvitse potea laiskottelusta huonoa omatuntoa päivänä, joka on monen muun inhokki. Saan intoilla omasta ajastani samalla tavalla kuin lauantaina perhepäiväänsä viettävä naapuri ja nauttia vapaasta tyttäreni kanssa maanantaiaamuisin, kun voimme kokkailla banaanilettuja pitkän kaavan mukaan.

Toisen ihmisen elämän ymmärtäminen on yksi vaikeimmista asioista tällä pallolla. Uskon, että ihminen on rakennettu syystä unohtavaksi olioksi. Ei ole tarpeellista tai terveellistä kantaa mukanaan jokaista epäonnistumista, surun hetkeä tai loukkaantumisen tunnetta. Haluaisin silti nähdä useammin niitä hetkiä, kun ihminen on ihmiselle ihminen. Niitä tunteita, että toinen ihminen haluaa ymmärtää, miksi toinen on tänään väsynyt tai hymytön.

Aallonpohjissa en halua nähdä ketään. Voin samaistua Irinan biisin sanoihin täysin. Haluun olla yksin ja hiljaa ilman, että kukaan vaatii minulta mitään. Uskon, että moni ruuhkavuosia elävä ja eteisessä läpsyvaihtoja tekevä perheellinen samaistuu tähän ajatukseen ja tunnelmaan. Omien ajatustensa kuuleminen on nykymaailman informaatiotulvassa välillä jopa mahdotonta. Kun ulkoiseen mölyyn lisätään jatkuva sisäinen tunnemyrsky, hihasta kolmeen suuntaan kiskovat pienet kädet, Vilma-viestit, wappi-ryhmät, kaverin 40v synttärisuunnitteluryhmä Facebookissa, sähköpostit, puhelut ja vanhan kansan tekstarit, alkaa parempikuntoistakin heikottaa.

Aikansa pohjamutia tutkinut nainen huomasi tänä aamuna hymyilevänsä. Lempimuki oli täynnä kahvia, tytär pälätti tauotta nukelleen ja nimesi sen tänä aamuna Millaksi, radiossa toivotti hyvää huomenta jo tutuksi tullut miesääni. Siinä hetkessä oli monta palikkaa paikallaan. En välittänyt ensi kuun ruokarahoista, lattialla olevista muuttolaatikoista tai aamutuimaan kilisevästä sähköpostin merkkiäänestä. Hymyilin ja tartuin hetkeen. Ja sen hetken luotin, että se hetki palaa takaisin.

Jos et osaa itse, opeta.

Kirjoitin viimeksi pitkän pätkän toisiin ihmisiin tukeutumisesta, inhimillisyydestä ja asenteesta. Eilen totesin, että en osaa elää kuten opetan. Puodin postilaatikko täyttyy syyskaudella valtavasta määrästä laskuja, kun joulutuotteet alkavat täyttää hyllyt. Oma postilaatikkomme siirtyi kuun alusta uuteen osoitteeseen ja sen täytteeksi on viime aikoina löytynyt lähinnä uusia sähkösopimuksia, postin siirtopapereita ja vakuutuskirjoja.

Noin kaksi ja puoli vuotta sitten eksyin puolivahingossa Facebookissa Kalenterimania - nimiselle sivustolle. Aikani aiheita pengottuani totesin olevani kalenterimaanikko pahimmasta päästä. Ensijärkytyksestä toivuttuani ymmärsin, että meitä on muitakin. Tyyppejä, jotka haikailevat vanhoja Teinari-aikoja, tutkivat ruokakaupassa lasten tarratelineet ja potevat säännöllisin väliajoin tuskaa siitä, että kalenterin vaihtokuume on iskenyt heti maaliskuussa, vaikka vuoden vaihteesta on vasta kolme kuukautta.

Olen huono päästämään ihmisiä lähelleni. Osaan olla näennäisesti avoin. Puhun paljon ja laveasti asioista, jotka ovat mukavuusalueellani tai jo käsiteltyjen kansiossa. Olen luonut itselleni toimintamalleja, joiden avulla en joudu avaamaan sisintäni muille. Osaan taitavasti vältellä tilanteita, joita en koe hallitsevani. Vuodet ovat häivyttäneet minusta paljon äärivärejä ja tuoneet mukanaan lempeämpiä sävyjä. Mitä enemmän olen elänyt, sitä useammin olen joutunut toteamaan olevani ihmisenä keskeneräisempi kuin koskaan aiemmin.

Olen erityisherkkä, joka ei halua näyttää tunteitaan muille ihmisille. En ole mukavuusalueellani pillittäessäni julkisesti. Olen todella huono ottamaan vastaan kiitoksia tai minkäänlaisia huomionosoituksia. Teen mieluummin työn, näytän arvoni käytännössä ja lähden pois. Juhlin omieni kanssa, kun on sen aika ja silloinkin mieluummin naamioidun essun tai juontajaviitan taakse kuin olen paikalla omana itsenäni. Minut on ohjelmoitu niin, että näytän mieluummin kiireiseltä kuin kauniilta.

Tällä viikolla postilaatikosta on löytynyt ihania kirjekuoria, kortteja ja huomionosoituksia. Upeassa konsertissa sain kiitokset omalla nimelläni ja koin alemmuuden tunnetta. En ajatellut ansaitsevani mitään työstä, joka ei tuntunut työltä, vaan kunnialta. Kirjekuoria avatessani mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Miksi joku tuntematon haluaa lähettää minulle kortin, vaikka ei tiedä mitään kivistä, joihin olen kompuroinut tai lätäköistä, joissa olen saapastellut?

Olen ottanut tavaksi bujoilla torstaisin. Vedän silloin yhteen kuluneen viikon työt, tapahtumat ja tunteet. Suunnittelen tulevaa viikkoa menoineen, aikatauluineen ja to do -listoineen. Kuluneen viikon suurin tunne on nöyryys ja isoin oppi avunpyyntö. Jo vuosikymmeniä sitten ymmärsin olevani vahva silloin, kun ympärilläni on ihmisiä, jotka tuntevat heikkouteni ja rakastavat minua silti. Nyt olen ymmärtänyt, että voin pyytää apua silloin, kun en ole vahva. Ja minusta pidetään silti.