Elämää, ihmisiä ja rooleja

Tammi- ja helmikuu ovat minulle yrittäjänä ja mielenterveyden sairautta kantavana ihmisenä vaikeita kuukausia. En osaa asennoitua hyggeilymoodiin käpertymällä sohvan nurkkaan, polttelemalla kynttilöitä ja lukemalla sisustuslehtiä, kuten sosiaalisen median kuvasato antaa ymmärtää, että mediaseksikäs nykyihminen tekee. Alkuvuoden kuukaudet ovat usein täynnä väsymystä joulun hurjasta työtahdista, ahdistusta alkuvuoden hiljaisista kuukausista, musertavaa pimeyttä aamulla töihin mennessä ja illalla sieltä palatessa.

Koronavuosi on opettanut minua päästämään irti ja olemaan armollisempi itselleni. Vuoden kahtena ensimmäisenä kuukautena huomasin kuitenkin ruoskivani itseäni ihan entiseen malliin siitä, että asiat voisi tehdä paremmin, nopeammin ja tehokkaammin. Peilistä katseli väsynyt ja keski-ikäinen nainen, joka ulospäin näyttää energiseltä, mutta sisältä päin soimaa itseään laiskottelusta.

Ystävänpäivän tienoilla huomaan usein pohdiskelevani erilaisia ihmisiä elämässäni, heidän roolejaan ja omaa rooliani erilaisissa ryhmissä ja tilanteissa. En ole samanlainen ihminen eri ihmisten joukoissa. Huomaan usein mukautuvani ympäristöön, sekä hyvässä että pahassa. Saatan olla helposti se, joka nostaa kissan pöydälle, koska vihaan steppailua asioiden ympärillä ilman, että niitä sanotaan ääneen, kun kyseessä ovat aikuiset ihmiset ja heidän asiansa. Osaan myös nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tuulimyllyjä vastaan taisteleminen on turhaa - ja yksin yksinäistä. Kun tunnen olevani turvassa ja luotan ympärilläni oleviin ihmisiin, uskallan avautua asioista ja kertoa, milloin olen ollut surullinen, itkuinen tai allapäin. Kun näen itselleni rakkaan ihmisen pitkästä aikaa sellaisena kuin hänet muistan vuosia sitten, olen kiitollinen siitä, että olemme taas siinä.

Kuntavaalien lähestyessä huomaan puntaroivani myös itseäni. Mitä minulla on annettavaa tälle kunnalle? Mitä voin luvata niille ihmisille, jotka miettivät, voisivatko äänestää minua? Voinko luvata että terveyskeskuksessa ei tarvitse tulevina vuosina jonottaa tai Karkkilan velkaantuminen taittuu? Voinko luvata, että ensi vuonna Helsingistä pääsee teatteri-illan jälkeen bussilla kotiin? Saanko pidettyä suuret yritykset Karkkilassa, hankittua tänne lisää asukkaita tai järjestettyä asiat niin, että opettajia on tarpeeksi tiukasta taloustilanteesta huolimatta?Kun puolueet ja yhdistykset ovat alkaneet julkaista kuntavaaliehdokkaista listojaan, olen huomannut, että mukaan on lähtenyt entistä enemmän aktiivisia ja perheellisiä naisia. Pienten ja kouluikäisten lasten vanhemmat ovat melko lailla loistaneet poissaolollaan kaupunginvaltuustossa ja lautakunnissa, joka mielestäni tekee päätöksenteosta osittain toispuolista. Haluamme esiintyä houkuttelevana vaihtoehtona lapsiperheille, mutta heidän äänensä ei ole juuri päätöksenteossa kuulunut. Toivon, että näissä vaaleissa tähän saadaan muutos! Kuka muu tietää arkipäivän haasteet kunnassa paremmin kuin samassa tilanteessa oleva henkilö?

On selvää, että kukaan ehdokkaista ei pysty lupaamaan, että velkaantumisemme loppuu tähän kauteen tai Karviaisen organisaatio saadaan tutkittua tänä vuonna kustannustehokkuuden varmistamiseksi, kun korona kurittaa edelleen terveydenhuollon henkilöstöä. Itse voin luvata tekeväni parhaani jokaisessa päätöksessä, joka kaupunginvaltuuston kokouksiin ja lautakuntien esityslistoille laitetaan. Lupaan ajatella Karkkilan parasta - myös tulevaisuudessa. Koska toivon, että pystyn jättämään tämän kaupungin elinvoimaisena myös tulevien päättäjien hallintaan. Toivon, että kun ensi syksyn eskarit, viskarit ja eppuluokkalaiset ovat äänestysikäisiä he tietävät, että isät ja äidit ovat ajatelleet vuosia sitten myös heidän etuaan tehdessään päätöksiä vaikeissa tilanteissa ja rankkoina aikoina.

Talkoohenkeä ja turnausväsymystä

Viime kuukausina suomalaisilta on peräänkuulutettu talkoohenkeä. On pyydetty auttamaan läheistä, muistamaan yksin asuvia ja käymään ikäihmisten puolesta kaupassa. Suo, kuokka ja Jussi - henkeä on nostatettu artistien yhteisbiiseillä, Yleisradion pitkillä viihdepläjäyksillä parhaaseen katseluaikaan ja erilaisilla tempauksilla nallepehmoista jäälinnoihin. Vanhanajan talkoohenkeä on printattu lehtimainoksiin, kuulutettu radiossa ja kuvattu televisiossa.

Luin juuri tänään Suomen Yrittäjien sivuilta artikkelin yksinyrittäjien turnausväsymyksestä. Minulle se tuntui istahtaneen hartioille reilu viikko sitten. Takaraivoon iski ymmärrys, että tammikuun myynti tippui normaalista yli puoleen. Tartuttavuusluvut puhuvat karua kieltään ja ihmisten sosiaaliset kontaktit painetaan alas. Ymmärrän hyvin ministerien huolen. Minäkin olen huolissani 92-vuotiaasta mummistani. Melkein enemmän kuin siitä, näkeekö tämä yritys vielä tulevaa kevättä.

Väsymys kolkuttaa takaraivossa ajatuksena, mitä järkeä tässä on? Otanko lainaa ja yritän pelastaa yrityksen? Katselen tukihakemusviidakkoa ja totean, että olen vetänyt omat kuluni koronasyksyn aikana niin alas, etten kykene hakemaan mitään tällä hetkellä käsillä olevaa rahoitusta. Muuta kuin lainaa. Haluanko lähteä siihen? Onko tämä firma sen arvoinen ja kenelle? Samalla ovesta pölähtää sisälle tuttu asiakas, joka kiittelee, että saa tuotteet ja palvelut läheltä eikä tarvitse matkata mihinkään tai tilata netistä. Päätä särkee.

Olen huono pyytämään apua. Olen aina ollut. Enkä edes tiedä, mihin apua pyytäisin. Ei kyse ole siitä, ettenkö epäilisi omaa pärjäämistäni. Kun ihmisille vastaa kuulumiskyselyihin rehellisesti, toiset vaivaantuvat ja toiset vaihtavat aihetta. Jotkut haluavat kovasti ymmärtää ja jotkut neuvoa. Tulee samanlainen olo kuin yrittäjäuran alussa, kun kertoi ihmisille, että ei ole nostanut palkkaa kahteen vuoteen, mutta on silti tehnyt kymmentuntista työpäivää kuutena päivänä viikossa. Kaikki on inhimillistä ja olen kaikista reaktioista kiitollinen. Pitkät päivät tässä työssä jaksaa, koska asiakkaat antavat valtavan määrän voimaa. He pumppaavat minuun uskoa niissäkin hetkissä, kun eivät tiedä itse sitä tekevänsä. Tai ehkä tietävätkin, mutta minä en tiedosta, että he näkevät puotipuksunsa väsymyksen.

Kun puhun konkurssin mahdollisuudesta, moni ottaa ensimmäisenä puheeksi häpeän. En osaa itse ajatella häpeää tunteena tässä kohtaa, vaikka siinä monia tunteita mielessä pyöriikin. Minua hävetti, kun menin koulussa tenttiin valmistautumatta ja sain huonon numeron. Minua hävetti, kun parikymppisenä lähettelin yöllä tekstiviestejä ex-poikaystävälle, enkä ollut selvinpäin. Minua ei hävetä, jos teen parhaani ja se ei sittenkään riitä. Eikä minua enää hävetä sanoa, että en jaksa. Joskus se hävetti ja sen takia vietin kuukausia sairaslomalla, kun eläminenkin tuntui liian raskaalta. Nyt haluaisin ajatella, että olen oppinut siitä kokemuksesta. Tällä hetkellä en vain ehkä tiedä, jaksanko vielä?

Kiitollisuuspäivä(kirja)

Vuoden alussa huomaan usein yhteenvedoissani palaavani kiitollisuusteemaan. Mistä olen kiitollinen?

Minkälaiset teot saavat eniten sydämen läikähtämään? Milloin tuntuu siltä, että olen merkityksellinen ja tärkeä? Milloin tunnen, että minua oikeasti kuunnellaan ja kuullaan sellaisena kuin olen?

Olen aina ajatellut, että elämässä on monenlaisia ihmisiä ja jokaisella heillä on oma tärkeä roolinsa ja paikkansa. Toiset ihmiset piipahtavat omalla matkallaan ja jatkavat yhteisen taipaleen jälkeen toiseen suuntaan omaa tietään. Toiset ihmiset kulkevat rinnalla koko ajan, vaikka yhteys tuntuisikin olevan välillä todellä hento ja melkein olemattoman ohut. On ihmisiä, jotka tulevat elämään rytinällä, jättävät merkkinsä syvälle sydämeen ja kaasuttavat tiehensä samanlaisella vauhdilla. On myös ihmisiä, jotka lipuvat rinnalle melkein kuin huomaamatta, heille tehdään tilaa ihan vaivihkaa ja pian on käynnissä pohdinta, miten tulinkaan aiemmin toimeen ilman tätä ihmistä.

En ole osannut olla katkera loppuneista ystävyyksistä, parisuhteista, työsuhteista tai taakse jääneistä ihmisistä. Koen, että jokainen heistä on rikastuttanut minun elämääni ja olen kiitollinen siitä matkasta, jonka olen saanut kulkea heidän kanssaan. Toki olen vaikeissa hetkissä pohtinut, miksi juuri minä kuljen aina tätä vaikeinta reittiä? Miksi juuri minut taas petettiin ja jätettiin? Miksi juuri minut on ymmärretty väärin ja miksi juuri minun pitää aina olla vahva ja jaksaa? Kunnes olen ymmärtänyt, että en ole yhtään erilainen kuin kukaan muukaan täällä. Ja olen kiitollinen siitäkin. 

Ihmisistä on helppo tehdä olettamuksia. Toiset kertovat leikittelevänsä ajatuksilla ja pohtivansa, missä vastaantulevat ihmiset asuvat, millaisessa työssä he ovat ja minkälainen heidän elämänsä on. Sosiaalinen media ruokkii tätä olettamusten maailmaa. Kun katselee kuvia naapurin upeista lounassalaattihetkistä, entisen koulukaverin talvilomamaisemista pohjoisessa ja työkaverin uudesta autosta, on kovin vaikeaa tuntea kiitollisuutta kiireessä nautitusta kaupan kylmäaltaan valmispakatusta lounaasta, hikisenä kiukuttelevasta lapsesta päiväkodissa ja umpijäässä olevasta temppuilevasta autosta tanssiopiston pihassa.

Kun oikein väsyttää, yritän olla armollisempi itselleni. En pode huonoa omatuntoa, vaikka lapseni syö päivälliseksi maksalaatikkoa. Opettelen olemaan kiitollinen siitä, että minulla oli rahaa maksalaatikkoon ja se on tyttäreni lempiruokaa. Kun hormonit ovat pinnalla ja housut kiristävät aamulla, mietin sitä 15 vuoden takaista jumppapirkkoa, joka jaksoi paahtaa salilla vielä 10 tuntisen työpäivän päätteeksi. Tänään otan koiran, kuulokkeet, hyvän kirjan korviini ja suuntaan lumeen. Olen kiitollinen siitä, että minulla on jalat, joilla kävellä ja korvat, joilla kuunnella. Ja muistan, kuinka paha olo sillä jumppapirkolla hetkittäin oli itsensä kanssa ja kuinka paljon olen tehnyt töitä sen jälkeen oman hyvinvointini eteen. Ja olen kiitollinen siitäkin. Itselleni.