Se lämmin tunne.

Elämän kuuluu olla aaltoliikettä. Välillä ratsastetaan hyvän tuulen harjalla ja hymy on helppo taikoa esille arkisissakin hetkissä. Lapsen haalarikiukuttelun pystyy kuittaamaan tikkarilahjuksella, kaupassa töksähtelevä asiakaspalvelu menee myyjän huonon päivän piikkiin ja postissa jumissa oleva pakettikuorma enää vaan naurattaa. Tällaisena aikana huomaan elämän soljuvan hetkestä toiseen vaivattomasti. Jokainen hengenveto ei vaadi työtä, eikä kulman takana pilkota raskaalta tuntuvia hetkiä tulevaisuudessa.

Olen viime aikoina miettinyt paljon, kuinka paljon lataamme odotuksia tiettyihin päiviin viikossa. Tuntuuko maanantai raskaalta siksi, että se on monelle vapaiden jälkeen ensimmäinen työpäivä? Hymyilyttääkö lauantaiaamuisin helpommin, koska mieli on lepoasennossa eikä tahmean ja harmaan arjen täyttämä?

Kun itse tekee töitä usein samaan aikaan, kun toimistotyöaikoja noudattava on vapaalla, on joutunut ruuvaamaan omaa mieltään asentoihin, joihin ei edes tiennyt sen taipuvan. Maanantai on yhtä arvokas vapaapäivä kuin lauantai eikä minun tarvitse potea laiskottelusta huonoa omatuntoa päivänä, joka on monen muun inhokki. Saan intoilla omasta ajastani samalla tavalla kuin lauantaina perhepäiväänsä viettävä naapuri ja nauttia vapaasta tyttäreni kanssa maanantaiaamuisin, kun voimme kokkailla banaanilettuja pitkän kaavan mukaan.

Toisen ihmisen elämän ymmärtäminen on yksi vaikeimmista asioista tällä pallolla. Uskon, että ihminen on rakennettu syystä unohtavaksi olioksi. Ei ole tarpeellista tai terveellistä kantaa mukanaan jokaista epäonnistumista, surun hetkeä tai loukkaantumisen tunnetta. Haluaisin silti nähdä useammin niitä hetkiä, kun ihminen on ihmiselle ihminen. Niitä tunteita, että toinen ihminen haluaa ymmärtää, miksi toinen on tänään väsynyt tai hymytön.

Aallonpohjissa en halua nähdä ketään. Voin samaistua Irinan biisin sanoihin täysin. Haluun olla yksin ja hiljaa ilman, että kukaan vaatii minulta mitään. Uskon, että moni ruuhkavuosia elävä ja eteisessä läpsyvaihtoja tekevä perheellinen samaistuu tähän ajatukseen ja tunnelmaan. Omien ajatustensa kuuleminen on nykymaailman informaatiotulvassa välillä jopa mahdotonta. Kun ulkoiseen mölyyn lisätään jatkuva sisäinen tunnemyrsky, hihasta kolmeen suuntaan kiskovat pienet kädet, Vilma-viestit, wappi-ryhmät, kaverin 40v synttärisuunnitteluryhmä Facebookissa, sähköpostit, puhelut ja vanhan kansan tekstarit, alkaa parempikuntoistakin heikottaa.

Aikansa pohjamutia tutkinut nainen huomasi tänä aamuna hymyilevänsä. Lempimuki oli täynnä kahvia, tytär pälätti tauotta nukelleen ja nimesi sen tänä aamuna Millaksi, radiossa toivotti hyvää huomenta jo tutuksi tullut miesääni. Siinä hetkessä oli monta palikkaa paikallaan. En välittänyt ensi kuun ruokarahoista, lattialla olevista muuttolaatikoista tai aamutuimaan kilisevästä sähköpostin merkkiäänestä. Hymyilin ja tartuin hetkeen. Ja sen hetken luotin, että se hetki palaa takaisin.

Jos et osaa itse, opeta.

Kirjoitin viimeksi pitkän pätkän toisiin ihmisiin tukeutumisesta, inhimillisyydestä ja asenteesta. Eilen totesin, että en osaa elää kuten opetan. Puodin postilaatikko täyttyy syyskaudella valtavasta määrästä laskuja, kun joulutuotteet alkavat täyttää hyllyt. Oma postilaatikkomme siirtyi kuun alusta uuteen osoitteeseen ja sen täytteeksi on viime aikoina löytynyt lähinnä uusia sähkösopimuksia, postin siirtopapereita ja vakuutuskirjoja.

Noin kaksi ja puoli vuotta sitten eksyin puolivahingossa Facebookissa Kalenterimania - nimiselle sivustolle. Aikani aiheita pengottuani totesin olevani kalenterimaanikko pahimmasta päästä. Ensijärkytyksestä toivuttuani ymmärsin, että meitä on muitakin. Tyyppejä, jotka haikailevat vanhoja Teinari-aikoja, tutkivat ruokakaupassa lasten tarratelineet ja potevat säännöllisin väliajoin tuskaa siitä, että kalenterin vaihtokuume on iskenyt heti maaliskuussa, vaikka vuoden vaihteesta on vasta kolme kuukautta.

Olen huono päästämään ihmisiä lähelleni. Osaan olla näennäisesti avoin. Puhun paljon ja laveasti asioista, jotka ovat mukavuusalueellani tai jo käsiteltyjen kansiossa. Olen luonut itselleni toimintamalleja, joiden avulla en joudu avaamaan sisintäni muille. Osaan taitavasti vältellä tilanteita, joita en koe hallitsevani. Vuodet ovat häivyttäneet minusta paljon äärivärejä ja tuoneet mukanaan lempeämpiä sävyjä. Mitä enemmän olen elänyt, sitä useammin olen joutunut toteamaan olevani ihmisenä keskeneräisempi kuin koskaan aiemmin.

Olen erityisherkkä, joka ei halua näyttää tunteitaan muille ihmisille. En ole mukavuusalueellani pillittäessäni julkisesti. Olen todella huono ottamaan vastaan kiitoksia tai minkäänlaisia huomionosoituksia. Teen mieluummin työn, näytän arvoni käytännössä ja lähden pois. Juhlin omieni kanssa, kun on sen aika ja silloinkin mieluummin naamioidun essun tai juontajaviitan taakse kuin olen paikalla omana itsenäni. Minut on ohjelmoitu niin, että näytän mieluummin kiireiseltä kuin kauniilta.

Tällä viikolla postilaatikosta on löytynyt ihania kirjekuoria, kortteja ja huomionosoituksia. Upeassa konsertissa sain kiitokset omalla nimelläni ja koin alemmuuden tunnetta. En ajatellut ansaitsevani mitään työstä, joka ei tuntunut työltä, vaan kunnialta. Kirjekuoria avatessani mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Miksi joku tuntematon haluaa lähettää minulle kortin, vaikka ei tiedä mitään kivistä, joihin olen kompuroinut tai lätäköistä, joissa olen saapastellut?

Olen ottanut tavaksi bujoilla torstaisin. Vedän silloin yhteen kuluneen viikon työt, tapahtumat ja tunteet. Suunnittelen tulevaa viikkoa menoineen, aikatauluineen ja to do -listoineen. Kuluneen viikon suurin tunne on nöyryys ja isoin oppi avunpyyntö. Jo vuosikymmeniä sitten ymmärsin olevani vahva silloin, kun ympärilläni on ihmisiä, jotka tuntevat heikkouteni ja rakastavat minua silti. Nyt olen ymmärtänyt, että voin pyytää apua silloin, kun en ole vahva. Ja minusta pidetään silti.

Asenne ratkaisee aina.

Tiedätkö sen kuristavan tunteen kurkussa, kun tekisi mieli päästää kaikesta irti? Jäädä odottamaan, mitä tapahtuu, jos et enää aamulla menekään töihin? Jos et hakisi lapsia päiväkodista, kävisi kaupassa, vaihtaisi välikausihousuja toppaversioihin ja muistaisi antaa aamulla vitamiininalleja jukurtin kanssa?

Syksy on mielenterveyspotilaalle usein rankkaa aikaa. Valon määrän väheneminen tuntuu kropassa ja päässä. Ylimääräistä tsemppausta kaipaa jopa päivittäisiin rutiineihin. Kun ajelin vuosikausia Kehien sisäpuolelle töihin, pimeä tuntui verhoavan kaiken käytettävissä olevan ajan. Aamulla oli pimeää, illalla oli pimeää, päivät betonikuutioissa olivat täynnä paperinpyörittelyä kalpeassa keinovalossa.

Yrittäjyyteen lähtiessä sain kuulla olevani rohkea. En osannut samaistua tuohon sanaan. Koin kyllä olevani ison haasteen edessä ja mielestäni ymmärsin riskit melko hyvin. Näin, miksi moni ei olisi ollut valmis samaan. Karkkila on pieni kaupunki ja pieni markkina. Töitä on tehtävä paljon ja suurella sydämellä. Aiemmin olin ollut työsuhteessa 7,5 tunnin työpäivällä tehden silti 8-15 tunnin päivittäisiä tunteja. Työpaikka oli 60km päässä, joten työpäivän päätteeksi istuin autossa tunnin hoidellen sekä sosiaalisia suhteita että toimistopäivän aikana rästiin jääneitä työpuheluita. Laskin, että tyttäreni työpäivät päiväkodissa kutistuisivat joka tapauksessa viikkotasolla useilla tunneilla.

Syyskuusta on muodostunut minulle mörkö. Vuosi sitten koin niin syvän aallonpohjan, etten halua vajota niin tummiin vesiin enää uudelleen. Tajusin, että olen parempi äiti, ystävä ja yrittäjä, kun muistan huolehtia myös itsestäni, enkä keskitä kaikkea energiaani muiden ihmisten auttamiseen. Joitakin vuosia sitten hautasin unelman lapsesta syyskuussa. Kyyneleet keskenmenon ja eron jälkeen hukkuivat sadepäivinä Ruuhilammen lenkkipolkuja tarpoessa, mutta jättivät tumman tunteen sydänalaan.

Kaupan alalla syyskuu ei ole niitä pirteimpiä kuukausia. Laskut tulevan juhlakauden tuotteista painavat päälle, mutta asiakkaiden mieltä painavat vielä kesän Visa-laskut eräpäivineen. En tiedä, milloin tilastollisesti tehdään eniten päätöksiä yrittäjyydestä luopumisesta, mutta voisin hyvin kuvitella, että näitä aikoina niille päätöksille olisi helppo löytää perusteluita.

Kun elämä tuntuu tahmealta, eivätkä omat tsemppiasetukset riitä löytämään päiviin positiivista virettä, suosittelen lämpimästi tukeutumaan toiseen ihmiseen. Niissä hetkissä kaksi kuuntelevaa korvaa ovat kultaakin arvokkaampia. Hetki kerrallaan taittuu myös syyskuu kohti Halloweenin valojuhlia, pikkujoulurientoja, joulujuhlan odotusta ja vuoden vaihdetta. Muistutetaan näitä odottaessa toisiamme siitä, että nyt se mitataan. Asenne ratkaisee. Aina.

Hullut vuodet

Tiedätkö sen tunteen, kun elämää taaksepäin kelatessa jäät miettimään, miten olet jostakin tilanteesta selvinnyt? Ruuhkavuodet, opiskeluajat, ensimmäiset erot  ja muut merkkipaalut ovat vilahtaneet kuvina mielessäni, kun olen syyskuussa osallistunut Loistava järjestys - kirjan Facebook-ryhmässä olevaan minimalismipeliin. Samalla, kun olen karsinut tavaroista elämästäni, olen mietittynyt omia valintojani eri elämäntilanteissa sekä elämäntilanteita itsessään.

Parikymppisenä opiskelijatyttönä tärkeiltä tuntuneet asiat saavat tänään punan nousemaan kasvoille. Onneksi olen luopunut niistä Seppälän alennusmyynneistä ostetuista nahkahousuista jo ajat sitten! Miten olenkaan ollut nuori ja naiivi? Toisaalta huomaan, että esimerkiksi Lapista ostamani poronluusta tehty kahvimitta on edelleen mielestäni yksi keittiön kauneimmista tarvikkeista eikä tulisi mieleenkään luopua pienestä punaisesta karvapäällysteisestä sydäntyynystä, jonka sain parhaalta ystävältäni eräänä rankkana keväisenä aamuna yli 15v sitten. Jotta elämässä on edes jotain pehmeää, olivat sanat, jotka saattelivat lahjaa.

 Opiskelin koko amk-tutkinnon vajaassa kahdessa vuodessa, tein samalla kolmea työtä ja seurustelin 300km päässä asuvan pojan kanssa. Näin 20v myöhemmin ajateltuna tahdissa ei ollut mitään järkeä, enkä juuri ehtinyt nauttia opiskeluajasta tai olemaan läsnä niissä hetkissä, jolloin ympärilläni oli paljon minulle tärkeitä ihmisiä. Suoritin elämää samalla rytmillä, mihin olin tottunut pienestä pitäen.

Olen ollut aina kova tyttö tekemään töitä. Olen suorittanut, hoitanut, järjestänyt ja tehnyt vähintään oman osani kokonaisuudesta. Vasta äidiksi tuleminen sai minut pohtimaan, millaisia arvoja haluan oikeasti säilöä sisälläni. Ovatko omat arvoni sellaiset, että niistä kelpaa kertoa jälkikasvulle pystypäin? Voinko puhtain sydämin sanoa, että näillä ajatuksilla tyttäreni elämästä tulee hyvää ja onnellista? Pitäisikö minun laittaa myös itseni loistavaan järjestykseen?

Tavaroiden joukosta on löytynyt paljon myös erilaisia lahjoja. Synttäreitä, tupaantuliaisia, kihlajaisia, häitä, nimipäiviä. Lahjoja on kertynyt ex-puolisoilta, sukulaisilta, ex-sukulaisilta, kavereilta ja sadoilta sellaisilta ihmisiltä, joita on ollut jo vuosia kategorisoida mihinkään laatikkoon. Mikä on ex-puolisoni ex-puolison ex-kaveri? Kuka on tyttö, jonka kaverini kutsui mukaan joukkoon kadulta, mutta ei enää puolen tunnin päästä tunnistanut koko tyyppiä? Onneksi ihmisiä ei tarvitse lokeroida, kuten tavaroita, joista koitan päästä minimalismipelin aikana eroon.

Harva lapsi, vanhempi tai jo mummoikään päässyt voi nykyään sanoa, että ympärillä on vain ydinperheitä. Uusperheistä on tullut uusi normi, joissa lapset, exät, kummit, mummit ja nyksät yrittävät löytää oman paikkansa mahdollisimman kivuttomasti. Oma uusperhearkeni on ollut alusta asti kaikkea muuta kuin ruusuntuoksuista. Mun, sun ja meidän lasten soluttautuminen samaan elämään on ollut kaikkea muuta kuin sujuvaa ja hyvässä yhteistyössä aikaansaatua. Eräs sosiaalityöntekijä luonnehti hienosti oman ja puolison lasten välisen eron vanhemman elämässä. Ajatus elämästä ilman puolison lapsia saattaa olla vaikea, mutta mahdollinen. Ajatus elämästä ilman omia lapsia on mahdoton. Miksi tässä kurahousujen ja matikanläksyjen täyttämässä hetkessä on niin vaikea muistaa, että lapsen tarve on aina yhtä aito ja rehellinen, oli vanhempi kuka tahansa?

Puolivälissä karsintamatkaani olen onnistunut hävittämään paljon turhaa tavaraa, deletoimaan päästäni energiaa vieviä ajatuksia ja myymään kirpparilla muutamia muille suurempaa iloa aiheuttavia juttuja. Mielenkiinnolla odotan, mitä saan aikaan, kun loppukuun suurinumeroisimmat päivät lähestyvät. Mistä löydän 29 karsittavaa juttua kuun viimeisellä viikolla? Päästä, sydämestä vai kaapeista?

Käytkö positiivisella?

Rakastan hyviä keskusteluita. Aiheesta en ole yhtään niin nuuka, kunhan ihmiset keskustelevat toisiaan kunnioittaen ja toisiaan kuunnellen. Parhaat keskustelut osuvat eteen usein vahingossa, ennakoimattomasti ja varoittamatta.

Lasten kanssa keskustellessani huomaan virittäväni myös muut kuin kuuloaistini äärimmilleen, sillä lapset haastavat vastakeskustelijan usein kaikilla mahdollisilla tasoilla. Lapset ovat monessa asiassa paljon konkreettisempia kuin jo yhteiskunnan erilaiset muotit omaksuneet aikuiset. Päiväkodissa oli kivaa, koska pihalta löytyi mato, mutta keitossa oli liikaa porkkanoita. Toiselta voidaan myös kysyä suoraan miksi? Miksi tänään ei ole perjantai ja karkkipäivä? Lapset eivät kiertele tai yritä luovia omaa mielipidettä toisen tietoon sanomatta sitä suoraan. Puheenaiheen vaihto kesken lauseen on aina ihan ok. Ihmisellä on oikeus vaihtaa mielipidettään. Joskus se on jopa ihan terveellistä ja suotavaa.

Lapset ovat melko mutkattomia antaessaan palautetta. He joko pitävät tai eivät pidä asioista. Juttu on joko yäk tai ihan tosi kivaa. Neljävuotiaan tytön mielestä poikien leikit on usein tyhmiä, koska niissä tökitään. Kuinka moni aikuinen pystyy samanlaiseen palautteen antoon? En tykkää tekemästäsi asiasta, koska... Kuinka moni tuleekaan töksäyttäneeksi kumppanilleen iltaväsymyksessään, että taas täällä on tiskit koneessa ja roskapussi täynnä, eikä kukaan muu tee kotona ikinä mitään?

Puodilla käy monenikäisiä ihmisiä ja minulla on ollut kunnia tutustua moniin upeisiin persooniin tässä kaupungissa juuri asiakaspalvelun kautta. Aiemmin tällä viikolla puotiin putkahti ihana pariskunta ja sen keskustelun jälkeen jäin pohtimaan, millaisen kuvan ulkopuoliset ihmisestä saavat ja kuinka ristiriidassa se saattaa olla omien pään sisäisten keskustelujen kanssa. Jokainen meistä taistelee varmasti omien pikku-ukkojensa kanssa, kuka millaisistakin asioista. Pään sisäinen keskustelu on joskus lempeämmän sävyistä ja toisinaan kovinkin ruoskivaa.

En pidä itseäni kovinkaan ahkerana ihmisenä. Innostun asioista helposti ja tykkään touhuta samanhenkisten ihmisten kanssa. Torun itseäni kuitenkin päivittäin tekemättömistä töistä, koen huonommuutta myöhästelystä ja mollaan itseäni saamattomuudesta. Koen kuitenkin suurimman osan ajasta olevani positiivinen ja käyttäväni aikani mieluummin plussien kuin miinusten erittelyyn.

Keskustelessani muiden kanssa huomaan sulkeutuvani tilanteessa, jossa en saa muista peilipintaa positiivisen viestin eteenpäin viemiseen. Olen sairastanut masennusta vuosia enkä osaa tai edes halua märehtiä negatiivisessa tunnelmassa, ellei siihen ole todellista syytä. Kun on synkimpinä hetkinä tuijottanut valkoista seinää päiväkausia, ei halua tavallisessa arjessa käyttää juurikaan energiaa miinusmerkkisten asioiden pohtimiseen. Toiset kutsuvat sitä tosiasioiden välttelyksi. Itse haluan ajatella käyväni paremmin positiivisellä kuin negatiivisella bensiinillä. Kummalla sinä käyt?

Oletko onnellinen?

Blogi on jäänyt kuluneina kuukausina lapsipuolen asemaan. Elän kuulemma ruuhkavuosia, jolloin pitää ehtiä viemään lapset harrastuksiin, syödä pelkkää ekologista ja itse tehtyä kotiruokaa, harrastaa joogaa tai muuta yhteiskunnallisesti hyväksyttyä hitaamman elämän lajia, vaikka tunnille onkin aina kamala kiire.

Sain tänä aamuna herätä yksin tyhjässä talossa. Muistan, millainen ahdistus samanlaisesta tilanteesta nousi vielä 10 vuotta sitten. Ajattelin olevani vähemmän ihminen, en ollenkaan nainen ja mitätön persoona, koska lauantaina ei ollut lapsen futisharkkoja tai balettituntia. Olin vasta muuttanut nykyiseen kotikaupunkiini ja tunsin pitkästä aikaa olevani kotona. Halusin epätoivoisesti jakaa onnellisuuttani kaikille ymmärtämättä, että oman onneni mittari ei ole se, kuinka monelle olen ehtinyt tuntoni jakamaan.

Pihan poikki suihkuun hipsiessäni, mieleeni pälkähti päähän, olenko onnellinen? Mistä tulee nelikymppisen naisen onni? Jos kysyn vieressäni kulkevilta ihmisiltä, ovatko he onnellisia, mitä he vastaavat?

Ensimmäisenä mieleeni pujahti ajatus, että totta kai olen onnellinen, koska lapseni on terve ja hänellä on kaikki hyvin. Mutta voiko oma onnellisuuteni riippua toisesta ihmisestä? Tässä tapauksessa vielä kohtuullisen pienestä ja vähän hiekkateitä tarponeesta kaverista, jonka oma onni muodostuu siitä, että saa nukkua päiväkodissa päiväunet yläsängyssä vielä toisellakin viikolla kesäloman jälkeen. Onko reilua asettaa sellainen taakka niille pienille hartioille, jotka hädin tuskin jaksavat kannatella edelleenkin jättimäiseltä näyttävää päätä välissään?

Onnellisuus tuntuu minulla vatsassa. Ihan niin kuin jännitys, odotus tai kiire. Pää ehtii mukaan vasta paljon myöhemmin. Tänään aamulla huomasin olevani onnellinen hiljaisuudesta. Siitä, että kuulin radiosta juontajan äänen pinnistelemättä. Sain juoda kahvini rauhassa miettimättä välillä, onko liian hiljaista. Tuskailematta sitä, että on liian kova meteli tai huutelematta ohjeita hampaiden pesuun, pukemiseen ja unilelun valintaan.

Suihkusta pois käppäillessäni mietin, onko nelikymppinen jo liian kyyninen uskomaan täydelliseen onnellisuuteen. Kun töissä menee kivasti ja ihanat asiakkaat saavat hymyn huulille useamman kerran päivän aikana, kotona on todennäköisesti menossa melkein kahdeksas maailmansota atomipommeineen. Uhmaikäinen on juuri aamulla painanut pienet kätensä poskillesi ja muiskauttanut suukon keskelle huuliasi vannoen, ettei jätä sinua ikinä ja rakastaa sinua aina. Töihin mennessäsi pyörittelet kerääntyneitä laskuja ja mietit, miten ihmeessä näihin saadaan rahat tulevina viikkoina.

Onni tulee pienistä hetkistä. Huomaan, että olen keräillyt sirpaleita pitkin matkaa jo vuosia. Muistan tuntemattoman henkilön katseen rautakaupan parkkipaikalla, mikä sai hymyilemään koko päiväksi. Muistan ensimmäisenä kesänä poimitut vadelmat iltapalapuuroon oman talon pihamaalta. Minulle on tullut jo ikävä pienen tuhisevan nyytin tissittelyhetkiä, jolloin kaikki muu tuntui toisarvoiselta. Muistan, kuinka kouluun päästessäni soitin ensimmäisenä pappalle ja pyysin tapetointiapua uuden opiskelija-asunnon remontointiin.

Elämä on varjoa ja valoa

Joskus se kyyneliin tiristää

Silloin kun itkun kaulukset

Kurkkua kiristää

Elämä on sekoitus onnea

Ja surullisia vaiheita

Meil on täydellinen elämä

Täynnä laulun aiheita

Meil on täydellinen elämä

- Suvi Teräsniska

Kevät - pyhineen päivineen!

Heippa!

Flunssat ovat onneksi jo kääntyneet allergian tuhinaksi ja Puotipuksukin alkaa päästä jaloilleen. Kevätaurinko on hellinyt Karkkilaa muutamana päivänä mukavasti, mutta vielä huomaan kadehtivani kavereiden somekuvia lumettomista pihoista. Meillä ei tarvitse nauttia nurmikkomaisemista ihan hetkeen! Menneenä talvena kasvihuoneellekin kävi vanhanaikaisesti ja lumet tulivat katosta sisäpuolelle asti. Tomaatintaimet joutuvat olemaan siis sisällä siihen asti, että joku kotitimpuri virittää kattopalkin uudelleen suoraksi ja päälle uudet muovit. Onneksi puotiin kuitenkin paistaa aurinko lämpimästi ja narsissit tuovat kevään sisälle. Nämä ihanat hoikkeliinit löysin Pieni Kukkapuoti Ikivihreästä ja olivat muistaakseni ranskalaista mallia 😘

Kun puoti pitää ovensa maanantaisin kiinni, maltan aina silloin tällöin myös itse pitää vapaata paperihommista. Eilen meillä käytiin neuvolassa ja sen jälkeen palkintoreissulla lähikylässä. Puolen tunnin bussiajelu, jätskiannos ja uusi tarra-arkki on vielä nelivuotiaalle hihkumista aiheuttava elämys. Kotimatkalla ihastelin maalaismaisemia pieni pää sylissä nuokkuen. Keväässä erityisen kaunista on lupaus uudesta alusta. Pieniä heräämisiä siellä täällä. Nuppuja, vihreitä alkuja, kutistuvia lumikasoja ja hiekkaa puhdistavia traktoreita.

Pienelle ihmiselle merkki keväästä on sormikkaat - ei enää tumppuja!

Pääsiäinen on tänä vuonna niin lähellä vappua, että kevään tuleminen on tuntunut senkin takia kestävän normaalia pidempään. Laitoin puodissa koristeita esille jo reilusti maalikuun puolella ja rairuohotkin ovat olleet kasvamassa hyvän tovin. Onko sulla ollut tapana lähettää pääsiäiskortteja? En itse lähettänyt niitä vuosiin! Kun ostin tämän puodin, löysin pääsiäispostin uudelleen. Kuinka ihania kevätkortteja onkaan olemassa! Keltaista, vihreää, violettia, oranssia! Ihan kuin värit palaisivat korttien myötä myös elämään hieman kalvakan talven jälkeen. Lapsen myötä olen löytänyt myös postin saamisen ja lähettämisen ilon. Kun 4v sai seurakunnalta synttärikortin, siitä hihkuttiin päiväkausia, koska saatiin omaa postia. Elämän ei aina tarvitse olla niin ihmeellistä. Pienillä teoilla on suuri merkitys?

Heipparallaa! 😘

Yskää, köhää, räkätautia!

Heippa!

Meillä on vieraillut viimeiset pari kuukautta jokaisen lapsiperheen kevätkaveri - lenssu. Se alkaa sillä, kun päiväkotilainen vaihtaa räkää parhaan kaverinsa kanssa kuralätäkössä ja samalla vetää lapparilla suuhun ruskeaa lumensekaista vettä. Jatkuu, kun koululainen kantaa kotiin omat pöpönsä, valittelee flunssaista oloaan, mutta auringon paistaessa ilman takkia tarkenee silti hyvin trampoliinilla. Jatkuu, jatkuu ja jatkuu, kunnes lopulta kaikki bakteerit alkavat kiertää kehää niin, että kun ensimmäinen on lopettanut aivastelunsa ja viimeinen vasta aloittanut räkimisen, niin ensimmäinenkin alkaa taas jo valittaa, että kurkkuun sattuu.

Toki meillä tämä kaikki alkoi oksennustaudilla, kuten kunnon lapsiperheessä kuuluukin. Tähän draaman kaareen kyllästynyt harvoin edes huomaa loppukohtausta, koska siinä vaiheessa jokainen näyttelijä alkaa olla aivan loppu koko show'hun. Jossain vaiheessa joku reagoi siihen, että nessujen kulutus on vähentynyt, inkivääriä ei kanneta kotiin enää kilotolkulla ja perheen pienin ei vaadi hunajaa montaa kertaa päivässä yskäkohtaukseen.

Miten sinä jaksat sairastelut ja pöpöajat? Meillä ei olla erityisen bakteerikammoisia, eikä nelivuotias ole vieläkään syönyt yhtään antibioottikuuria. Meillä sairastellaan ehkä pari kertaa vuodessa ja kauhulla luen niitä juttuja, joissa päiväkoti-ikäiselle on normaalia sairastaa kymmenkunta infektiosairautta vuodessa. Sehän on melkein kerran kuussa? Tyttöni mun söi liikkeelle lähdettyään takuulla enemmän koirannappuloita kuin vitamiineja ja tälläkin hetkellä hän jakaa näkkärinsä melko surutta pupun tai koiran kanssa. Kun pari viikkoa sitten tuli tarvetta antaa hänelle lääkärin määräämää kipulääkettä, tajusin sen menneen vanhaksi 2016.

Joidenkin mielestä olen varmasti melko huithapeli äiti. Muistan antaa tytölle talviaikaan D-vitamiinit suunnilleen joka päivä, koirat saavat meillä pussata naamalle enkä jaksanut vahtia konttausikäistä alvariinsa, kun hän hamuili kohti koirien vesikuppia. Ei meillä minusta ole sairasteltu juuri enempää kuin muissakaan lapsiperheissa, vaikka käsidesit ovat vanhentuneet kaappiin ja kipulääkkeet ovat kolmen vuoden takaa. Silti mulla menee hermo heti, kun joku pöpö iskee ja tunnen sympatiaa kaikkia niitä kohtaan, jotka sairastavat yhtään enempää.

Seurasin melko läheltä infektiosuojassa elävää syöpälasta, jonka elämänpiiri rajoittui kaikkien näiden pöpöjen takia kodin, sairaalan ja oman auton seinien sisäpuolelle. Näinä hetkinä olin entistä kiitollisempi omasta terveestä lapsestani ja tunsin välillä piston sydämessäni siitä, etten ole koskaan ollut erityisen tarkka pöpöistä. Pitäisikö minun olla tarkempi? En tarkoita, että voisin estää sillä lasta sairastumasta syöpään, mutta tunsin kiitollisuutta omasta hyvällä luonnollisella suojauksella varustetusta lapsestani ja toisaalta huonoa omatuntoa siitä, että kaikki eivät ole yhtä onnellisessa asemassa. Varsinkin kun kyseessä oli itselle rakas ja läheinen lapsi 😘

Kukat ja aurinko ovat ensimmäisiä merkkejä keväästä ainakin minulle. Odotan jo innolla maan sulamista ja ensimmäisiä elon merkkejä talven jälkeen. Jospa nämä pöpötkin alkaisivat saada tarpeekseen auringon valon lisääntyessä. Yö on ihan kohta päivää lyhyempi!

Heipparallaa! 😘

Väännetään rautalangasta!

Heippa!

Olen tässä vuosien varrella itkenyt ja murehtinut, kun en ole onnistunut löytämään omaa juttuani. Tykkään monesta ja olen kaikissa jutuissa ihan ok, mutta en oikein missään ihan tosi hyvä tai tunne kovaa paloa tehdä jotain koko ajan. Askartelu on ollut mulle aina näpertämistä, josta tykkään paljon, mutta en ole ehkä osannut sitä myöskään itse arvostaa. En osaa maalata nättejä kuvia tai tehdä kauniita puuesineitä. Mutta näistä rautalankavirityksistä tuli kyllä ihan söpösiä 😘 Pitääkö meidän askartelijoiden tuntea jonkinlaista alemmuuden tunnetta taiteilijoihin verrattuna vai onko se vaan mun omassa pikku päässä?

Minulla on monissa ohjeissa tapana noudattaa omia sääntöjä monestakin syystä. Yleensä haluan säästää eli kaivelen varastoista ensin vanhat jämät ja mietin, miten saisin niillä toteutettua projektin. Tällä kertaa innostuin näistä Ihana-lehdessä olevista pienistä lintuhäkeistä! Löysin varastosta pahvilaatikon, jonka pohjasta ja sivuista leikkelin pohjat. Sabluunan tein pyöreän laskipurkin pohjasta. Minulla oli jemmassa myös reilusti ruskeaa akryylimaalia, jota oli jäänyt yli limabileiden kakkaslime-kokeiluista 😝 Reiät pahviin painelin saksien terällä ja pihtien pyöreällä päällä, sillä puodilta ei löytynyt neulaa.

Joulun ajan käpykranssipuuhista löytyi varastosta myös ruskeaa 0,65 rautalankaa. Ohjeessa pyydettiin käyttämään vahvempaa ja ohuempaa, mutta ajattelin testata ensin, miten käy, jos teen kaikki yhdellä ja samalla vahvuudella. Arvasin kyllä, miksi ohjeessa on käytetty paksumpaa ns. tukirautoihin, mutta ainakin tämä rautalanka pysyi kohtuullisen hyvin mallissaan, vaikka olikin melko paljon ohuempaa kuin alkuperäisessä versiossa käytetty. Tässä, kuten monessa muussakin käden taitoa vaativassa hommassa, huomaa kehittyvänsä aikaa myöten. Tein ensimmäiseen versioon lenkin jokaisen poikkilangan kohdalle, jolloin häkistä tuli kiemurainen ja ehkä vähän vanhanaikaisen näköinen.

Pihdit oli tässä hommassa POP! Muuten olis sormet ruvella! 😍

Ohjeessa sisälle oli tehty kaunis pesä niinestä, mutta meillä mentiin ihan perusaskartelukamppeilla ja piippurasseilla. Kolme maanläheistä väriä kieputtelin yhteen ja laitoin sisälle pieniä pääsiäismunia sekä yhden tipun. Ensimmäisen kahden lintuhäkin jälkeen puodille tuli ostoryntäys ja myin siihen mennessä tehdyt, joten aloin väkertämään uusia. Niissä on jo uusi ja paremmaksi todettu muotoilu 😍

Pääsiäinen on ihan pian täällä. Meillä vihertää jo ikkunan rairuohot! Heipparallaa! 😘

Inspis-juttu!

Heippa!

Mulla on puodilla myynnissä Ihana - lehtiä ja tänään aamulla töihin tullessa löysin ilokseni pinon painotuoreita kevätversioita postilaatikosta. Minun on pakko myöntää. Olen lehtiholisti. Rakastan kaikkia lehtiä. Hiplaan ja hipellän niitä kaupoissa, ihan niin kuin ei oikeasti saisi tehdä. Silittelen lehteä ja haaveilen kahvikupista sen äärellä. Hemmottelen joskus itseäni ostamalla kaksi lehteä, vaikka oikeasti olisi varaa vain yhteen ja maitopurkkiin. Joululehdet on saatava heti lokakuussa, kun ensimmäiset tulevat kauppoihin ja keväällä kyttään innoissani pihalehtiä, jotka alkavat hehkuttaa uuden kylvökauden alkua. Syksyllä haluan käpertyä sohvalle peiton alle uuden sisustuslehden kanssa ja unohtaa sateet sekä nurkissa juoksevat villakoirat.

Minulla on lehtiä kaikkialla! Olen hillonnut vanhat Kuluttaja-lehdet opiskeluajoilta 2000-luvun alusta. Eihän sitä tiedä, vaikka vielä joskus tutkisin, millainen astianpesukone minun olisi kannattanut ostaa silloin, kun osasin ajatella vain seuraavan perjantain Happy Hour - siideriä? Keittiön puulaatikossa on jemmassa kaikki ne lehdet, jotka olen erityisellä rakkaudella sinne laittanut. Niiden kulmat on taiteltu nättien kuvien ja toteutuskelpoisten tee-se-itse-ideoiden kohdalta. Joululehtiä löytyy tyttären vaatekaapin ylähyllyiltä aina vuodesta 1995 alkaen. Silloin muutin omilleni ja halusin tehdä kaiken itse. Sen lehden ohjeilla valmistettiin porkkanalaatikkoa vuokrakaksion keittiössä uudessa pesuvatissa, koska meillä ei ollut tarpeeksi suurta kattilaa.

Eniten rakastan lehtiä ideoiden ja inspiraatioiden takia! Uusi Ihana-lehti tursusi taas asioita, joita haluan toteuttaa! Eikä tämä ole maksettu mainos. Olen ostanut paljon muitakin alan lehtiä, mutta pidän tässä lehdessä erityisesti siitä, että se ottaa huomioon myös ne kaikkein pienimmät askartelijat. Vähintään yhtä paljon tykkään siitä, että joka painoksesta löytyy myös kierrätysohjeita! Ennen uusien ohjeiden toteuttamista tein kuitenkin niitä varten toisen askartelun. Tämän vinkin voi ottaa vähän niin kuin ruuanlaittoruokana ennen varsinaista päivällistä?

Olen joskus ostanut Miialta Pieni Kukkapuoti Ikivihreästä viherkasvin tässä korkeassa ruukussa, mutta koska en tunnetusti ole mikään viherpeukalo, on ruukku ollut ilman uutta käyttötarkoitusta jo tovin. Olen ihallut tätä Stamperian kaunista riisipaperia hyllyssä pidempään, mutta en ole keksinyt sille mitään sopivaa paikkaa. Tähän ruukkuun herkät hortensiat sopivat mielestäni hienosti! Revin A4-kokoisesta arkista sopivan kokoisia paloja, niin että kukkakuviot jäivät kokonaisiksi. Pidän siitä, että rajat eivät ole tarkkoja, joten revityt palat näyttävät omaan silmääni kauniimmilta kuin saksilla leikatut. Käytin kiinnitykseen Royal Coatin liimalakkaa siltä varalta, että joskus haluaisin vielä purkin ulos. Rakastan riisipapereita, sillä niiden käyttäminen decoupage-töissä on paljon hermoja säästävämpää kuin ohuiden servettien!

Ihana-lehdestä on jo merkattu muutama kohta merkinnällä "Testiin!". Näihin oksiin tehdäänkin seuraavaksi yhden ruusulapun kohdalta ihanat lintuhäkit rautalangasta!

Heipparallaa! 😘

Naisen paras ystävä

Heippa!

Asuin koko lapsuuteni Suomen toiseksi suurimmassa lähiössä. Leikit kasasin aina siihen yhteen ja ainoaan metsäplänttiin, joka oli jätetty meidän kerrostalon päähän. Pikkumetäksi sitä kutsuttiin. Kouluikäisena soitin perjantaina pappalle ja pyysin hakemaan. Halusin ympärilleni ilmaa ja maata. Istuin keittiön työpöydällä iltamyöhään, join keltaista Jaffaa, söin lauantaimakkaraa pötköstä ja katsoin kun vanhukset pelasivat marjapussia. Opin, kuinka pappa pelasi, koska istuin aina pappan selän takana. Pihasaunassa käytiin lauantaina ennen puoli ysin uutisia ja piti muistaa sanoa terveisiä, kun sieltä tuli pois. Saunaan mentiin paljain jaloin, joskus jopa talvella. Mummi ei tykännyt siitä, Saatiin pappan kanssa aina satikutia. Mulla oli oma sänky ja huone vintissä. Omat tavarat ja rauha. Katsoin ikkunasta pellolle ja rakastin sitä maisemaa.

Haaveilin lapsena eläimistä ja siitä, että saan hoivata. Ajattelin teininä, että juurettomuuden ja kuulumattomuuden tunne katoaisi, kun minulla olisi ehdotonta rakkautta. Jotain, mitä ei tarvitsisi jakaa. Jotain mitä ei tarvitsisi jatkuvasti ansaita. Jotain, mikä ei vaatisi muuttumaan jonkinlaiseksi rakastaakseen enemmän. Olisin halunnut olla äiti jo 18-vuotiaana. Synnytin ainokaiseni 37-vuotiaana.

Noin 6v sitten reissasin lentokentälle vastaan uutta perheenjäsentä. Olin kuluttanut monta kuukautta tutkien kuvia, nettisivuja, keskusteluja erilaisilla palstoilla ja selvitellyt taustatietoja yhdistyksistä ja sairauksista. Meille oli tulossa ensimmäinen rescuekoira Espanjasta. Novascotiannoutajat olivat vieneet sydämeni jo vuosia aiemmin, kun ystävälleni tuli ihanan sähläävä tollerin pentu. En ole kuitenkaan itse ollut ikinä pentuihminen, niin suloisia ja söpöjä kuin ne ovatkin. Työpaikan kahvihuonekeskusteluissa vilahteli jossain vaiheessa Espanja ja koirat, joten aloin tutkia asiaa ja sillä tiellä olen vahvasti edelleen.

Kun näin Caron ensimmäistä kertaa yhdistyksen kuvissa, tiesin että tämä on minun koirani. Pelkäsin ja jännitin kuin työhaastattelussa, annetaanko koiraa meille. Kun kaikki oli selvää, lennot buukattu ja maksut maksettu, jäin malttamattomana odottamaan karenssiajan päättymistä.

Kolme päivää ennen lennon saapumista tuli yhdistykseltä puhelu. Koiralla oli todettu leishmanioosi. Sain vuorokauden aikaa miettiä, mitä teen. Hautauduin taas Googlen syövereihin ja imin kaiken tiedon, minkä irti sain. Kyselin lisää yhdistykseltä ja sovittiin, miten koiran kanssa toimitaan, jos se tulee sairauden akuutissa vaiheessa Suomeen. Minulle kerrottiin rehellisesti ja suorasti, mitkä ovat faktat. Päätin, että Caro muuttaa Suomeen. Sairaudestaan huolimatta. Leishmanioosi ei ole tappotuomio, vaan sairaus, jonka kanssa voi elää.

Kuusi vuotta sittenkin oli maaliskuun alussa todella kylmä. Helsinki-Vantaalla paukkui 20 asteen pakkanen, kun lento Alicantesta rullasi Suomen maan kamaralle. Tarhassa nimen Leo saanut pieni uroskoira kurkki minua uteliaana lentoboksista, kun availin kopin ovea. Hetken uutta emäntäänsä ihmeteltyään Caro istahti eteeni ja laittoi päänsä kainalooni ihan kuin kertoen, että hän on tullut tähän jäädäkseen. Hän on tullut kotiin.

Sittemmin meille on tullut kaksi rescuekoiraa lisää. Caron nimi vaihdettiin Suomeen tullessa, sillä koira ei tunnistanut tarhalla annettua Leo-nimeä. Toinen uroskoira tuli pian Caron jälkeen vappuna 2013. Polon nimi kertoi niin paljon koirasta itsestään, että olisi ollut hassua vaihtaa se johonkin. Polo pelkäsi kaikkea ja kaikkia tullessaan Suomeen. Lentokentällä sen ainoa reaktio oli pinkoa pakoon niin lujaa kuin pienistä kintuista pääsee. Pakokauhun ja pelon saattoi nähdä koko pienen koiran olemuksesta ensimmäisten kuukausien aikana. Pojat olivat kuitenkin tutustuneet jo tarhalla, joten Caron olemassaolo helpotti Polon kotiutumista ja veljekset ovat nykyään erottamattomat. Lauman naisedustaja Sandy saapui meille elokuussa 2015. Kunnon nartun tavoin Sandy on ottanut paikkansa laumassa ja tuonut poikien rauhaisaan eloon sopivaa säpinää.

Lentokentällä Carolle riitti pari nuuhkaisua kertomaan, että Polo on entuudestaan tuttu kaveri.

 Pian kotiutumisen jälkeen Caro pääsi lomailemaan Pyhälle. Poika reissasi kahdessa viikossa Espanjan lämmöstä Suomen Lappiin.

Polo viihtyy hyvin mökillä ja omissa oloissaan. Nykyään se hakeutuu ihmisten seuraan omaan tahtiinsa, kun on siihen valmis.

Heipparallaa! 😘

Roskalavojen aarteita

Heippa!

Kirppareiden ohella rakastan Facebookin Roskalava - ryhmiä. Toisen roska voi ihan sanan varsinaisessa merkityksessä olla toisen aarre ja harvoin tulee edes ajateltua, mitä kaikkea ihmiset etsivätkään. Lapsen lempilelusta puuttuu pari tärkeää palaa, mutta naapurin poikaa kyseinen kapistus ei kiinnosta lainkaan. Miksi en siis huutelisi niiden omituisen mallisten palasten perään paikallisessa Facebookin roskalavaryhmässä?

Kalenteriaskartelijana kiinnitän huomioni esimerkiksi kaikkeen paperiseen. Tällä kertaa osakseni sattui todellinen onnenpotku! Sain vanhan kalenterin lisäksi ison pinon käsin koristeltuja papereita, joiden hivelyyn ja ihailuun meni ensimmäinen ilta. Kaiken lisäksi pino oli niin valtava, etten uskonut silmiäni, kun sain kassin kotiin. Miten joku raaskii luopua näin upeista luomuksista?
Näin upeat sivut sain bujooni toisen roskana pitämällä kalenterilla ja upeilla papereilla. Kiitos vielä lahjoittajalle!

Toinen jo vanhempi löytö on pariskunnalta, joka muutti pois suuresta omakotitalosta ja tyhjensi varastojaan. Tämä kynttiläkruunu oli alunperin musta, mutta toissa jouluksi maalasin sen kalkkimaalilla punaiseksi ja virittelin siihen kauniit punaiset ruutunauhat. Nyt kynttelikkö pomppasi taas varastossa eteeni ja ajattelin viritellä sen ikkunaan vähän keväisemmissä tunnelmissa. Minulla oli vanhasta tuunauksesta jäljellä veden vihreää kalkkimaalia, jota käytin samaiselta parilta saamassani lampunvarjostimen tuunauksessa. Siitä muokkailin viime keväänä amppelin viherkasville. Kynttelikkö sai koristeeksi doCraftsin juuttihenkisiä koristeita, pieniä liitutaulukylttejä, ruskeaa ruutunauhaa ja harmaata pitsinauhaa. Kaikki muut paitsi juuttikoristeet löytyivät vanhoista jemmoista eli tuunaus oli tällä kertaa todellakin loppukuuhun sopivasti lompakolle huokea! 👌

 

Näihin kuviin ja tunnelmiin! Ihanaa maaliskuun alkua ja auringon odotusta! Heipparallaa! 😘

Hyvä päivä

Heippa!

Kirjoittaminen on tuntunut pari viime viikkoa työläältä. Kuten eläminen muutenkin. Kuulun niihin ihmisiin, jotka harvemmin näyttävät ulospäin taakkansa. Minulla on monesti ihan hyvä päivä. Hymy, ja ystävällisyys ovat ilmaisia, miksi en siis jakaisi niitä muille. Saan niistä aina paljon myös itse. Asenne ratkaisee aina on lempilausahduksiani, syystä.

Muistan, että olin lapsena aina lomilla kipeä. Pääsiäinen, joulu tai hiihtoloma, olin takuulla kuumeessa. Kävin allergiatesteissä kuusen takia. Vanhempani olivat varmoja, että olen allerginen joulukuuselle, koska tulin kipeäksi aina jouluisin. Hiihtolomalla sairastin usein asuntovaunun yläpunkassa ja kesäloman ensimmäiset viikot menivät antibioottikuurilla. Ylioppilaskirjoitukset kirjoitin puuvillahanskoissa, koska käteni mätivät ja alkoivat kuoriutua verille.

Väsyin ensimmäisen kerran tammikuussa 2005. Ajattelin lääkäristä lähdettyäni, että nukun pari viikkoa ja olen entistä ehompana töissä. Käytännössä koko kaksi viikkoa meni töiden järjestämiseen, jotka minulta jäivät tekemättä. Syytin itseäni, etten pystynyt hoitamaan hommaa. Pelkäsin jokaisella lääkärikäynnillä, ettei minua uskota. Ettei lääkäri näe, kuinka väsynyt oikeasti olen. Että hän syyttää itkupilliksi ja käskee ottamaan itseään niskasta kiinni. Työpaikkani oli ensimmäinen esimiespaikka valmistumisen jälkeen isossa firmassa. Okei, olin samalla myös siivooja, lapsenvahti, asiakaspalvelija, työvuorosuunnittelija ja tein töitä 24/7, mutta olisihan minun pitänyt jaksaa, kun kaikki muutkin jaksoivat. Mummikin sanoi niin ja hän on sentään elänyt sota-aikaan.

Olen ollut aina kova tekemään töitä. Menin 13-vuotiaana töihin koulun ohella ja olin iltaisin viitisen tuntia töissä 3-5 iltana viikossa koko yläasteen ja lukion. Kesäisin olin töissä siivoojana 14-vuotiaasta lähtien 6 viikkoa. Lomailin pari viikkoa ennen koulun alkua. 90-luvun lama ei koskettanut minua, vaikka se kosketti perhettäni. Isä oli pitkiä pätkiä lomautettuna, koska metallialalla oli huonosti töitä. Teini-ikäiselle satojen ja tuhansien markkojen palkat olivat kuitenkin niin iso raha, etten juuri huomannut huonoja taloussuhdanteita. Pystyin ostamaan itselleni tarvittavat harrastusvälineet, uuden polkupyörän ja muuttamaan omilleni 16-vuotiaana.


Väsyin toisen kerran 2008. Kuvittelin tietäväni jo paremmin. Olin tehnyt töitä ilman esimiestä vuoden, pyytänyt apua, rakastunut asiakkaisiini ja tunsin velvollisuutta heitä kohtaan. En nähnyt jaksamisessa taaskaan eteeni. Sain paniikkikohtauksen, hyppäsin bussiin, lukittauduin espoolaisen kirjaston vessaan ja oksensin.


Olen käynyt erilaisissa terapioissa pian 15 vuotta. Saanut apua julkiselta ja yksityiseltä sektorilta, puhumalla ja lääkkeillä. Olen kutsunut itseäni mielenterveyspotilaaksi ja mielelläni kertonut taustoistani. En ajatellut blogata aiheesta, mutta koska elämä on ollut rankkaa pari viikkoa, hetki tuntui sopivalta.

Mielenterveys on jostain syystä jo sanana stigmainen. En tunnu sopivan siihen stigmaan kovinkaan hyvin. Jo 2005 minulle ihmeteltiin, miten sinä voit olla masentunut, kun olet aina niin hyvällä tuulella? Kymmenisen vuotta sitten minulta kyseltiin, enhän vain kerro näistä asioista ääneen
missään, jos haluan jatkaa uraani palvelupäällikkönä ja edetä? Olen niin pätevä, ammattitaitoinen ja hyvä työntekijä, niin ei ole sopivaa pilata mainetta kertomalla, että sairastaa masennusta?

Tällä hetkellä diagnoosini on syklotymia. Olin aina reilun kasin oppilas koulussa. Pärjäsin kaikessa, mutta en ollut erityisen hyvä missään. Olin hyvä sosiaalisesti, mutta siitä ei saanut numeroita. Ammattikorkeakoulussa opin, että vihasin ryhmätöitä, joissa huonompien kirjoittajien tuotokset määrittelivät minun arvosanani. Tämän takia lupauduin usein tekemään enemmän hommia kuin muut. Niiden takia väsyin, mutta en osannut tuolloin yhdistää sitä masennukseen tai muuten opittuihin käyttäytymismalleihin. Kuinka viisaaksi sitä ihminen tuleekaan itsestään vuosien myötä? Ehkä onneksi niin. Syklotymian diagnoosi on hauska. En ole tarpeeksi maaninen ja masentunut bipoksi, mutta en ole myöskään riittävän terve elääkseni normaalia elämää.

Kahden vuoden aikana olen huomannut, että yrittäjyys sopii sairaudelleni paremmin kuin palkollisena oleminen. Saan jaksottaa työt enemmän oman jaksamiseni mukaan. Uskon, että minut loppuun polttava kunnianhimoni pysyy yrittäjänä paremmin aisoissa. Bisneselämä on raakaa ja minut on helppo imaista mukaan oravanpyörään. CV:stäni on helppo lukea myös mielenterveyshistoriaani. Nykyaikana harva esimies sanoo, että älä anna kaikkeasi, vaan lähde kotiin lepäämään, koska olet tehnyt jo oman osuutesi?

Rakastan Karkkilaa. Tämän kaupungin yhteisöllisyyttä, kumppanihenkisyyttä ja pienuutta. Olen kontrollifriikki ja pidän siitä, että tämä kaupunki on palveluineen hallittavan kokoinen. Myönnän, etten ole kovin hyvä pyytämään apua, joten mieleni rauhoittuu, kun tiedän, että apteekki on kävelymatkan päässä vähän heikommassakin kunnossa ja pääsen kauppaan, vaikka auto jättäisi kotipihaan. Tämä kaupunki on mielenterveydelleni parasta lääkettä.

Vapaiden mielipuolia - hyväpahaäiti?

Heippa!

Iskeekö teihin koskaan se tunne, että kaikki muut tuntuvat ehtivän ja jaksavan kaikkea ja itse ei kykene suorittamaan edes yksinkertaisinta ruuanlaittoa arjessa? Niin paljon kun mediassa puhutaan somen luomista paineista, huomaan silti välillä kantavani harteillani muiden asettamia tavoitteita. Kaikki muut äidit tuoksuvat pullalle, marjastavat, tekevät aamupalaksi vihersmootheja ja pilkkovat pilteilleen porkkanat valmiiksi kuppeihin seuraavan päivän välipalahetkeä varten. Minä kiidän vaan puodin, päiväkodin, tanssiopiston ja kaupan väliä pienellä pähkinälläni ja lapsenikin on ihan normaali perusterve ipana. En silti jaksa aina panostaa luomujukurttiin, mummon reseptillä leivottuihin korvapuusteihin tai puolen kilon kasvispottiin päivässä, vaan olen onnellinen aamulla edes lämpimästä kahvikupista, vessahetkestä ilman oven rykimistä ja siitä, että tällä viikolla muistaisin napata tanssitunnille myös sen pompulan mukaan.

 Vapaiden aikana meillä tehtiin FIMO-massasta ihania patsaita. Kuten asiakkaani niin kauniisti asian ilmaisi "Rutistettua rakkautta".

Hyväpahaäiti-fiilikset taisi lähteä näistä pullista, jotka keihästin kiireessä mukaan kiukkuavan kolmevuotiaan kanssa pakastealtaasta päiväkotipäivän jälkeen. Hyvin tuntuivat kuitenkin maistuvan koko porukalle. Ja sittemmin minäkin olen jo leppynyt itselleni. Meillä rutistellaan näköjään ennemmin FIMOa kuin pullataikinaa.

Heipparallaa! 😘