Edellisiä elämiä

Jouduin viime viikolla pohtimaan omaa elämääni taaksepäin. Minusta tehtiin juttu Iltalehden verkkoversioon, missä pohdin esimerkiksi äitiyttä ja vanhemmuutta sekä omaa tietäni tähän pisteeseen. Sanovat, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Mietitäänpäs.

💗

Vuonna 2013 olin juuri muuttanut Hyvinkäälle ja hapuilin ensiaskelia uusperhearjessa. Tekemisiäni ja sanomisiani vaadittiin vadille oikeudenkäynneissä ja sosiaaliviranomaisten tapaamisissa. Jouduin ulkopuolisille esittelemään juuri sisustamaani vessaa ja perustelemaan, miksi haluan, että lapsilla on karkkipäivä eikä herkkuja ole tarjolla perusarjessa. Kirjoitin tuohon aikaan Naanan Narinat - blogia, mutta ympärilläni vellova myrsky vaimensi minut parin vuoden jälkeen. Ensimmäisissä teksteissäni pohdin omaa kasvuani siksi ihmiseksi, joka koin silloin olevani. Odottelin kolmatta aaltoa oman nahkani luomisessa ja totesin, että mustelmat ja muistot kuuluvat yhteen. Tänään en voi olla asiasta ainakaan eri mieltä.

💗

Jos sukelletaan aikaan vielä seitsemän vuotta taaksepäin, elettiin vuotta 2006. Olin pari vuotta aiemmin muuttanut Jyväskylästä pääkaupunkiseudulle ja tunkenut itseni melko syvälle työelämän oravanpyörään. Muuttoauton kaartaessa Keljonkankaan markettien ohi kohti pikatietä, pyristelin silmäkulmassa kimaltavia kyyneleitä vastaan. En halunnut takaisin etelään ja tiesin, että Jyväskylä jättäisi sydämeeni ikuisen merkin. Siellä minusta tuli järvi-ihminen. Turkulaisesta tytöstä, joka ei sittemmin ole koskaan tuntenut itseään kovin varsinaissuomalaiseksi. Kun suhteet kehäteiden sisäpuolella kariutuivat kerta toisensa jälkeen, päätin karistaa kiireiset kannankopinat taakseni ja suunnata väljemmille seuduille. Tökkäsin kirjaimellisesti sormen Suomen tiekarttaan ja löysin Karkkilan. Tänään olen ylpeästi karkkilalainen ja koen, että tämä on maailman paras paikka.

💗

Mummini on syntynyt 20-luvulla. Minä kuulun ikäpolveen, jonka sotussa on viiva. Tai myöhemmin olen oppinut, että se on miinus, sillä edellisellä porukalla oli plus-merkki. Tämän milleniumin ihmiset ovat saaneet tunnukseensa A-kirjaimen ja minun on edelleen vaikea suhtautua siihen. En edes muista oman tyttäreni sosiaaliturvatunnusta ulkomuistista. Teknologialle kiitos älypuhelimista ja kamerakännyköistä. Tänä vuonna syntyvät pienokaiset ovat syntyneet taas 20-luvulla. Alan tuntea itseni vanhaksi. En ihmettele yhtään, että edellisellä 20-luvulla syntyneet eivät tunne pysyvänsä mukana nykyarjen vauhdissa.

💗

Minulla on tunne, että olen taas jonkun uuden alussa. En edes itse vielä tiedä minkä, mutta huomaan pohtivani aiempaa tarkemmin, mitä tulevaisuudelta haluan ja kuinka olen aiemmin asioita hoitanut. Ehkä peiliin katsominen edes kerran seitsemässä vuodessa on ihan terveellistä?

Kevättä rinnassa!

Huomaan, että raskaan ja pimeän syksyn jälkeen joulu touhuineen tuli meille juuri sopivaan aikaan. Valot ja tulevan odotus antoivat voimaa ja energiaa päiviin, joiden harmaudessa aamu ei erottunut illasta eikä päivä yöstä. Meillä ensimmäinen mänty koristeltiin jo marraskuussa ja piparit tuoksuivat keittiössä hyvissä ajoin ennen adventteja.

💗

Pyhien mentyä iltapäivälehtiin ilmestyivät perinteiset laihdutusnumerot ja televisio raikaa gaaloja toisensa perään. Viime vuoden ansioituneita suorituksia palkitaan monella saralla. Itse huomaan, että katseeni on virittynyt jo pitkälle tulevaisuuteen. Kaipaan sitä, että saa nostaa katseensa kohti aurinkoa ja huomata, kuinka se jo lämmittää. Kaipaan ympärilleni keveämpiä sävyjä kaikissa muodoissaan. Vaaleampia värejä sisustukseen ja kevyempiä ruokia keittiöön. Kun kevät etenee, tiirailen koivun oksia ja latvuksia siinä toivossa, että harmaan sävyihin ilmestyy pilkahdus vihreää.

Viime viikolla tein jo ensimmäisen piipahduksen paikallisen rautakaupan siemenhyllylle. Kalenterimaniassa päiväkuulumisia vaihdellessa huomasin, että muutkin ovat jo innoissaan odottamassa kevättä. Päätin uskaltautua testaamaan, riittääkö tammikuinen päivänvalo kasvattamaan hentoisia kasvinalkuja ja antamaan toivoa pidemmistä päivistä. Facebookin kirppispalstalta löysin taimilaatikon, jonka ajattelin viikonloppuna puhdistaa ja virittää parvekkeelle odottamaan kevään tulokkaita.

💗

Huomaan potevani huonoa omatuntoa siitä, että talvi ei ole vielä edes tullut ja minä jo odotan kevättä. Tunnistan, että kuluneet vuodet painavat mieltä, hartioita ja silmiä. Samalla tavalla kuin kevät ponnistaa itsensä talvikuukausien harmauden päätteeksi esiin, myös minä haluaisin virittää itseni tasolle 2.0.

Askartelin viime keväänä huovasta taimipotteja ja odotan jo innolla, että saan niihin ensimmäiset vihreät. Nyt keijunmekon siemenet solahtivat turvepotteihin ja rakensin niille pienoiskasvihuoneen vanhasta Riihimäen lasitölkistä ja elmukelmusta. Pihabujoon tuli uusi aukeama, joka kertoo, että vuonna 2020 eletään uudessa kodissa ja sen parvekkeella. Vapaapäivänä tein piipahduksen siihen ruotsalaiseen huonekalufirmaan, jonka palapelikalusteita ohjenippuineen kaikki rakastavat. Huomasin, että mieleni halasi kaikkea hempeää, pumpulista ja pastellia. Olen jo vuosia ollut kirkkaiden perusvärien rakastaja, joten en hämmennyksissäni uskaltanut valita kärryyn kuin yhdet verhot ja pari koristetyynyn päällistä. Ehkä nämä hempeämmät sävyt ohjaavat minut myös rakastamaan itseäni lempeämmin?

💗

Uusi vuosi, vanhat lupaukset

Joka vuosi lupaan itselleni moninaisia asioita. Milloin päätän, että tarkkailen veden juontia, milloin lupaan itselleni kirjoittaa joka päivä edes sanan tai rivin kiitollisuuspäiväkirjaa. Yleensä lupaukset unohtuvat ennen kuin niistä ehtii tulla tapoja. Lupaan itselleni maanantaisin, keskellä kuuta, vuoden alussa ja heti lomien loputtua. En ole näissä asioissa mitenkään erityisen riippuvainen kalenterivuoteen sidotusta tammikuusta. Toki huomaan, että näin alkuvuodesta tulee helpommin mutusteltua omaa elämäänsä ja tehtyä jonkinlaista tilinpäätöstä menneestä sekä budjetoitua tulevaa.

💗

Blogin kirjoittamista olen luvannut itselleni enemmän ja vähemmän koko yrittäjyyteni ajan ja edellisessä elämässä tuskailin saman asian kanssa. Mennyt syksy oli sekä raskas että vapauttava. Olen taltioinut sydämeeni paljon kulunutta aikaa, pohtinut omaa paikkaani ihmisten keskellä ja yrittänyt maadottaa itseni niihin hetkiin, joilla on oikeasti merkitystä. Olen huomioinut, kuinka syvässä minussa istuvat ajatukset siitä, millainen minun pitää jonkun toisen mielestä olla, millaista elämää elää ja mitä tavoitella. Olen samalla pohtinut, kuka on elämässäni oikeasti läsnä ja kenen haamu on jäänyt roikkumaan ylleni vain siksi, että tapa tai historia velvoittaa pitämään kiinni ohuesta langasta, jonka merkitystä ei kukaan enää edes muista.

💗

Kun istun hiljaisena iltapäivänä puodilla ja pohdin tulevaa, mitä näen? Missä olen vuoden päästä? Millaista elämä on viiden vuoden päästä? Millaisilla mittareilla haluaisin elämääni arvottaa? Menneenä vuonna muutin omakotitalosta kaupungin vuokrakaksioon ja huomasin ahdistuksen valuvan pois itsestäni kuluneiden kuukausien aikana. Samalla kun käsittelin eroon liittyviä tunteita, huomasin selkärangasta hiipivän mieleeni myös omistamiseen, statukseen ja ihmisarvoon kuuluvia asioita. Olen vuosikymmeniä rakentanut kotini omistusasuntoon ja nyt katselen vuokrakodin seiniä. Olenko minä silti minä? Pitääkö minun miettiä, mitä muut tästä ajattelevat? Kuulunko edelleen niihin ihmisiin, joihin olen aiemminkin ajatellut kuuluvani? Miksi edes pohdin tällaisia asioita?

Vuonna 2010 muistan kipuilleeni lapsettomuuteni kanssa. Parisuhde toisensa jälkeen karahti kiville, enkä tuntenut olevani kokonainen. Vuonna 2020 annoin haastattelun iltapäivälehdelle tuosta ajasta. Millaista oli olla lapseton maailmassa, jossa toiset antaisivat kaikkensa saadakseen lapsen, mutta eivät syystä tai toisesta onnistu saavuttamaan unelmaansa ja toisaalta osa naisista tuo selvästi julki, etteivät edes halua lisääntyä kuluvalla tai seuraavallakaan vuosikymmenellä? Onko lapseton sinkku huonompi vai parempi vaihtoehto kuin lapseton pariskunta, jos molemmissa tapauksissa suurin haave on tulla vanhemmaksi?

💗

Vuonna 2030 tyttäreni täyttää 15 vuotta. Hänen tänään kuopille painuneet rystysensä ovat muuttuneet kauniiksi nuoren neidon käsiksi. Äitinä toivon, että saan teiniangsteissakin kuulla olevani tärkeä ja rakas. Lapset eivät voi valita vanhempiaan, vaan he ottavat vastaan meidän tekemämme päätökset. Tärkein päätös lapsen elämässä on muistaa, että vanhemmuudesta ei voi erota eikä siitä voi toista pakottaa eroamaan. Vaikka ex-kumppanin sanat kaikuvat takaraivossa ilkeästi ja päässä humahtaa, on silti muistettava, että itse olen tehnyt päätöksen olla tämän ihmisen kanssa vanhempi koko loppuelämän.