Se lämmin tunne.

Elämän kuuluu olla aaltoliikettä. Välillä ratsastetaan hyvän tuulen harjalla ja hymy on helppo taikoa esille arkisissakin hetkissä. Lapsen haalarikiukuttelun pystyy kuittaamaan tikkarilahjuksella, kaupassa töksähtelevä asiakaspalvelu menee myyjän huonon päivän piikkiin ja postissa jumissa oleva pakettikuorma enää vaan naurattaa. Tällaisena aikana huomaan elämän soljuvan hetkestä toiseen vaivattomasti. Jokainen hengenveto ei vaadi työtä, eikä kulman takana pilkota raskaalta tuntuvia hetkiä tulevaisuudessa.

Olen viime aikoina miettinyt paljon, kuinka paljon lataamme odotuksia tiettyihin päiviin viikossa. Tuntuuko maanantai raskaalta siksi, että se on monelle vapaiden jälkeen ensimmäinen työpäivä? Hymyilyttääkö lauantaiaamuisin helpommin, koska mieli on lepoasennossa eikä tahmean ja harmaan arjen täyttämä?

Kun itse tekee töitä usein samaan aikaan, kun toimistotyöaikoja noudattava on vapaalla, on joutunut ruuvaamaan omaa mieltään asentoihin, joihin ei edes tiennyt sen taipuvan. Maanantai on yhtä arvokas vapaapäivä kuin lauantai eikä minun tarvitse potea laiskottelusta huonoa omatuntoa päivänä, joka on monen muun inhokki. Saan intoilla omasta ajastani samalla tavalla kuin lauantaina perhepäiväänsä viettävä naapuri ja nauttia vapaasta tyttäreni kanssa maanantaiaamuisin, kun voimme kokkailla banaanilettuja pitkän kaavan mukaan.

Toisen ihmisen elämän ymmärtäminen on yksi vaikeimmista asioista tällä pallolla. Uskon, että ihminen on rakennettu syystä unohtavaksi olioksi. Ei ole tarpeellista tai terveellistä kantaa mukanaan jokaista epäonnistumista, surun hetkeä tai loukkaantumisen tunnetta. Haluaisin silti nähdä useammin niitä hetkiä, kun ihminen on ihmiselle ihminen. Niitä tunteita, että toinen ihminen haluaa ymmärtää, miksi toinen on tänään väsynyt tai hymytön.

Aallonpohjissa en halua nähdä ketään. Voin samaistua Irinan biisin sanoihin täysin. Haluun olla yksin ja hiljaa ilman, että kukaan vaatii minulta mitään. Uskon, että moni ruuhkavuosia elävä ja eteisessä läpsyvaihtoja tekevä perheellinen samaistuu tähän ajatukseen ja tunnelmaan. Omien ajatustensa kuuleminen on nykymaailman informaatiotulvassa välillä jopa mahdotonta. Kun ulkoiseen mölyyn lisätään jatkuva sisäinen tunnemyrsky, hihasta kolmeen suuntaan kiskovat pienet kädet, Vilma-viestit, wappi-ryhmät, kaverin 40v synttärisuunnitteluryhmä Facebookissa, sähköpostit, puhelut ja vanhan kansan tekstarit, alkaa parempikuntoistakin heikottaa.

Aikansa pohjamutia tutkinut nainen huomasi tänä aamuna hymyilevänsä. Lempimuki oli täynnä kahvia, tytär pälätti tauotta nukelleen ja nimesi sen tänä aamuna Millaksi, radiossa toivotti hyvää huomenta jo tutuksi tullut miesääni. Siinä hetkessä oli monta palikkaa paikallaan. En välittänyt ensi kuun ruokarahoista, lattialla olevista muuttolaatikoista tai aamutuimaan kilisevästä sähköpostin merkkiäänestä. Hymyilin ja tartuin hetkeen. Ja sen hetken luotin, että se hetki palaa takaisin.