Kiitollisuuspäivä(kirja)

Vuoden alussa huomaan usein yhteenvedoissani palaavani kiitollisuusteemaan. Mistä olen kiitollinen?

Minkälaiset teot saavat eniten sydämen läikähtämään? Milloin tuntuu siltä, että olen merkityksellinen ja tärkeä? Milloin tunnen, että minua oikeasti kuunnellaan ja kuullaan sellaisena kuin olen?

Olen aina ajatellut, että elämässä on monenlaisia ihmisiä ja jokaisella heillä on oma tärkeä roolinsa ja paikkansa. Toiset ihmiset piipahtavat omalla matkallaan ja jatkavat yhteisen taipaleen jälkeen toiseen suuntaan omaa tietään. Toiset ihmiset kulkevat rinnalla koko ajan, vaikka yhteys tuntuisikin olevan välillä todellä hento ja melkein olemattoman ohut. On ihmisiä, jotka tulevat elämään rytinällä, jättävät merkkinsä syvälle sydämeen ja kaasuttavat tiehensä samanlaisella vauhdilla. On myös ihmisiä, jotka lipuvat rinnalle melkein kuin huomaamatta, heille tehdään tilaa ihan vaivihkaa ja pian on käynnissä pohdinta, miten tulinkaan aiemmin toimeen ilman tätä ihmistä.

En ole osannut olla katkera loppuneista ystävyyksistä, parisuhteista, työsuhteista tai taakse jääneistä ihmisistä. Koen, että jokainen heistä on rikastuttanut minun elämääni ja olen kiitollinen siitä matkasta, jonka olen saanut kulkea heidän kanssaan. Toki olen vaikeissa hetkissä pohtinut, miksi juuri minä kuljen aina tätä vaikeinta reittiä? Miksi juuri minut taas petettiin ja jätettiin? Miksi juuri minut on ymmärretty väärin ja miksi juuri minun pitää aina olla vahva ja jaksaa? Kunnes olen ymmärtänyt, että en ole yhtään erilainen kuin kukaan muukaan täällä. Ja olen kiitollinen siitäkin. 

Ihmisistä on helppo tehdä olettamuksia. Toiset kertovat leikittelevänsä ajatuksilla ja pohtivansa, missä vastaantulevat ihmiset asuvat, millaisessa työssä he ovat ja minkälainen heidän elämänsä on. Sosiaalinen media ruokkii tätä olettamusten maailmaa. Kun katselee kuvia naapurin upeista lounassalaattihetkistä, entisen koulukaverin talvilomamaisemista pohjoisessa ja työkaverin uudesta autosta, on kovin vaikeaa tuntea kiitollisuutta kiireessä nautitusta kaupan kylmäaltaan valmispakatusta lounaasta, hikisenä kiukuttelevasta lapsesta päiväkodissa ja umpijäässä olevasta temppuilevasta autosta tanssiopiston pihassa.

Kun oikein väsyttää, yritän olla armollisempi itselleni. En pode huonoa omatuntoa, vaikka lapseni syö päivälliseksi maksalaatikkoa. Opettelen olemaan kiitollinen siitä, että minulla oli rahaa maksalaatikkoon ja se on tyttäreni lempiruokaa. Kun hormonit ovat pinnalla ja housut kiristävät aamulla, mietin sitä 15 vuoden takaista jumppapirkkoa, joka jaksoi paahtaa salilla vielä 10 tuntisen työpäivän päätteeksi. Tänään otan koiran, kuulokkeet, hyvän kirjan korviini ja suuntaan lumeen. Olen kiitollinen siitä, että minulla on jalat, joilla kävellä ja korvat, joilla kuunnella. Ja muistan, kuinka paha olo sillä jumppapirkolla hetkittäin oli itsensä kanssa ja kuinka paljon olen tehnyt töitä sen jälkeen oman hyvinvointini eteen. Ja olen kiitollinen siitäkin. Itselleni.