Talkoohenkeä ja turnausväsymystä

Viime kuukausina suomalaisilta on peräänkuulutettu talkoohenkeä. On pyydetty auttamaan läheistä, muistamaan yksin asuvia ja käymään ikäihmisten puolesta kaupassa. Suo, kuokka ja Jussi - henkeä on nostatettu artistien yhteisbiiseillä, Yleisradion pitkillä viihdepläjäyksillä parhaaseen katseluaikaan ja erilaisilla tempauksilla nallepehmoista jäälinnoihin. Vanhanajan talkoohenkeä on printattu lehtimainoksiin, kuulutettu radiossa ja kuvattu televisiossa.

Luin juuri tänään Suomen Yrittäjien sivuilta artikkelin yksinyrittäjien turnausväsymyksestä. Minulle se tuntui istahtaneen hartioille reilu viikko sitten. Takaraivoon iski ymmärrys, että tammikuun myynti tippui normaalista yli puoleen. Tartuttavuusluvut puhuvat karua kieltään ja ihmisten sosiaaliset kontaktit painetaan alas. Ymmärrän hyvin ministerien huolen. Minäkin olen huolissani 92-vuotiaasta mummistani. Melkein enemmän kuin siitä, näkeekö tämä yritys vielä tulevaa kevättä.

Väsymys kolkuttaa takaraivossa ajatuksena, mitä järkeä tässä on? Otanko lainaa ja yritän pelastaa yrityksen? Katselen tukihakemusviidakkoa ja totean, että olen vetänyt omat kuluni koronasyksyn aikana niin alas, etten kykene hakemaan mitään tällä hetkellä käsillä olevaa rahoitusta. Muuta kuin lainaa. Haluanko lähteä siihen? Onko tämä firma sen arvoinen ja kenelle? Samalla ovesta pölähtää sisälle tuttu asiakas, joka kiittelee, että saa tuotteet ja palvelut läheltä eikä tarvitse matkata mihinkään tai tilata netistä. Päätä särkee.

Olen huono pyytämään apua. Olen aina ollut. Enkä edes tiedä, mihin apua pyytäisin. Ei kyse ole siitä, ettenkö epäilisi omaa pärjäämistäni. Kun ihmisille vastaa kuulumiskyselyihin rehellisesti, toiset vaivaantuvat ja toiset vaihtavat aihetta. Jotkut haluavat kovasti ymmärtää ja jotkut neuvoa. Tulee samanlainen olo kuin yrittäjäuran alussa, kun kertoi ihmisille, että ei ole nostanut palkkaa kahteen vuoteen, mutta on silti tehnyt kymmentuntista työpäivää kuutena päivänä viikossa. Kaikki on inhimillistä ja olen kaikista reaktioista kiitollinen. Pitkät päivät tässä työssä jaksaa, koska asiakkaat antavat valtavan määrän voimaa. He pumppaavat minuun uskoa niissäkin hetkissä, kun eivät tiedä itse sitä tekevänsä. Tai ehkä tietävätkin, mutta minä en tiedosta, että he näkevät puotipuksunsa väsymyksen.

Kun puhun konkurssin mahdollisuudesta, moni ottaa ensimmäisenä puheeksi häpeän. En osaa itse ajatella häpeää tunteena tässä kohtaa, vaikka siinä monia tunteita mielessä pyöriikin. Minua hävetti, kun menin koulussa tenttiin valmistautumatta ja sain huonon numeron. Minua hävetti, kun parikymppisenä lähettelin yöllä tekstiviestejä ex-poikaystävälle, enkä ollut selvinpäin. Minua ei hävetä, jos teen parhaani ja se ei sittenkään riitä. Eikä minua enää hävetä sanoa, että en jaksa. Joskus se hävetti ja sen takia vietin kuukausia sairaslomalla, kun eläminenkin tuntui liian raskaalta. Nyt haluaisin ajatella, että olen oppinut siitä kokemuksesta. Tällä hetkellä en vain ehkä tiedä, jaksanko vielä?