Oletko onnellinen?

Blogi on jäänyt kuluneina kuukausina lapsipuolen asemaan. Elän kuulemma ruuhkavuosia, jolloin pitää ehtiä viemään lapset harrastuksiin, syödä pelkkää ekologista ja itse tehtyä kotiruokaa, harrastaa joogaa tai muuta yhteiskunnallisesti hyväksyttyä hitaamman elämän lajia, vaikka tunnille onkin aina kamala kiire.

Sain tänä aamuna herätä yksin tyhjässä talossa. Muistan, millainen ahdistus samanlaisesta tilanteesta nousi vielä 10 vuotta sitten. Ajattelin olevani vähemmän ihminen, en ollenkaan nainen ja mitätön persoona, koska lauantaina ei ollut lapsen futisharkkoja tai balettituntia. Olin vasta muuttanut nykyiseen kotikaupunkiini ja tunsin pitkästä aikaa olevani kotona. Halusin epätoivoisesti jakaa onnellisuuttani kaikille ymmärtämättä, että oman onneni mittari ei ole se, kuinka monelle olen ehtinyt tuntoni jakamaan.

Pihan poikki suihkuun hipsiessäni, mieleeni pälkähti päähän, olenko onnellinen? Mistä tulee nelikymppisen naisen onni? Jos kysyn vieressäni kulkevilta ihmisiltä, ovatko he onnellisia, mitä he vastaavat?

Ensimmäisenä mieleeni pujahti ajatus, että totta kai olen onnellinen, koska lapseni on terve ja hänellä on kaikki hyvin. Mutta voiko oma onnellisuuteni riippua toisesta ihmisestä? Tässä tapauksessa vielä kohtuullisen pienestä ja vähän hiekkateitä tarponeesta kaverista, jonka oma onni muodostuu siitä, että saa nukkua päiväkodissa päiväunet yläsängyssä vielä toisellakin viikolla kesäloman jälkeen. Onko reilua asettaa sellainen taakka niille pienille hartioille, jotka hädin tuskin jaksavat kannatella edelleenkin jättimäiseltä näyttävää päätä välissään?

Onnellisuus tuntuu minulla vatsassa. Ihan niin kuin jännitys, odotus tai kiire. Pää ehtii mukaan vasta paljon myöhemmin. Tänään aamulla huomasin olevani onnellinen hiljaisuudesta. Siitä, että kuulin radiosta juontajan äänen pinnistelemättä. Sain juoda kahvini rauhassa miettimättä välillä, onko liian hiljaista. Tuskailematta sitä, että on liian kova meteli tai huutelematta ohjeita hampaiden pesuun, pukemiseen ja unilelun valintaan.

Suihkusta pois käppäillessäni mietin, onko nelikymppinen jo liian kyyninen uskomaan täydelliseen onnellisuuteen. Kun töissä menee kivasti ja ihanat asiakkaat saavat hymyn huulille useamman kerran päivän aikana, kotona on todennäköisesti menossa melkein kahdeksas maailmansota atomipommeineen. Uhmaikäinen on juuri aamulla painanut pienet kätensä poskillesi ja muiskauttanut suukon keskelle huuliasi vannoen, ettei jätä sinua ikinä ja rakastaa sinua aina. Töihin mennessäsi pyörittelet kerääntyneitä laskuja ja mietit, miten ihmeessä näihin saadaan rahat tulevina viikkoina.

Onni tulee pienistä hetkistä. Huomaan, että olen keräillyt sirpaleita pitkin matkaa jo vuosia. Muistan tuntemattoman henkilön katseen rautakaupan parkkipaikalla, mikä sai hymyilemään koko päiväksi. Muistan ensimmäisenä kesänä poimitut vadelmat iltapalapuuroon oman talon pihamaalta. Minulle on tullut jo ikävä pienen tuhisevan nyytin tissittelyhetkiä, jolloin kaikki muu tuntui toisarvoiselta. Muistan, kuinka kouluun päästessäni soitin ensimmäisenä pappalle ja pyysin tapetointiapua uuden opiskelija-asunnon remontointiin.

Elämä on varjoa ja valoa

Joskus se kyyneliin tiristää

Silloin kun itkun kaulukset

Kurkkua kiristää

Elämä on sekoitus onnea

Ja surullisia vaiheita

Meil on täydellinen elämä

Täynnä laulun aiheita

Meil on täydellinen elämä

- Suvi Teräsniska