Uusi vuosi, vanhat lupaukset

Joka vuosi lupaan itselleni moninaisia asioita. Milloin päätän, että tarkkailen veden juontia, milloin lupaan itselleni kirjoittaa joka päivä edes sanan tai rivin kiitollisuuspäiväkirjaa. Yleensä lupaukset unohtuvat ennen kuin niistä ehtii tulla tapoja. Lupaan itselleni maanantaisin, keskellä kuuta, vuoden alussa ja heti lomien loputtua. En ole näissä asioissa mitenkään erityisen riippuvainen kalenterivuoteen sidotusta tammikuusta. Toki huomaan, että näin alkuvuodesta tulee helpommin mutusteltua omaa elämäänsä ja tehtyä jonkinlaista tilinpäätöstä menneestä sekä budjetoitua tulevaa.

💗

Blogin kirjoittamista olen luvannut itselleni enemmän ja vähemmän koko yrittäjyyteni ajan ja edellisessä elämässä tuskailin saman asian kanssa. Mennyt syksy oli sekä raskas että vapauttava. Olen taltioinut sydämeeni paljon kulunutta aikaa, pohtinut omaa paikkaani ihmisten keskellä ja yrittänyt maadottaa itseni niihin hetkiin, joilla on oikeasti merkitystä. Olen huomioinut, kuinka syvässä minussa istuvat ajatukset siitä, millainen minun pitää jonkun toisen mielestä olla, millaista elämää elää ja mitä tavoitella. Olen samalla pohtinut, kuka on elämässäni oikeasti läsnä ja kenen haamu on jäänyt roikkumaan ylleni vain siksi, että tapa tai historia velvoittaa pitämään kiinni ohuesta langasta, jonka merkitystä ei kukaan enää edes muista.

💗

Kun istun hiljaisena iltapäivänä puodilla ja pohdin tulevaa, mitä näen? Missä olen vuoden päästä? Millaista elämä on viiden vuoden päästä? Millaisilla mittareilla haluaisin elämääni arvottaa? Menneenä vuonna muutin omakotitalosta kaupungin vuokrakaksioon ja huomasin ahdistuksen valuvan pois itsestäni kuluneiden kuukausien aikana. Samalla kun käsittelin eroon liittyviä tunteita, huomasin selkärangasta hiipivän mieleeni myös omistamiseen, statukseen ja ihmisarvoon kuuluvia asioita. Olen vuosikymmeniä rakentanut kotini omistusasuntoon ja nyt katselen vuokrakodin seiniä. Olenko minä silti minä? Pitääkö minun miettiä, mitä muut tästä ajattelevat? Kuulunko edelleen niihin ihmisiin, joihin olen aiemminkin ajatellut kuuluvani? Miksi edes pohdin tällaisia asioita?

Vuonna 2010 muistan kipuilleeni lapsettomuuteni kanssa. Parisuhde toisensa jälkeen karahti kiville, enkä tuntenut olevani kokonainen. Vuonna 2020 annoin haastattelun iltapäivälehdelle tuosta ajasta. Millaista oli olla lapseton maailmassa, jossa toiset antaisivat kaikkensa saadakseen lapsen, mutta eivät syystä tai toisesta onnistu saavuttamaan unelmaansa ja toisaalta osa naisista tuo selvästi julki, etteivät edes halua lisääntyä kuluvalla tai seuraavallakaan vuosikymmenellä? Onko lapseton sinkku huonompi vai parempi vaihtoehto kuin lapseton pariskunta, jos molemmissa tapauksissa suurin haave on tulla vanhemmaksi?

💗

Vuonna 2030 tyttäreni täyttää 15 vuotta. Hänen tänään kuopille painuneet rystysensä ovat muuttuneet kauniiksi nuoren neidon käsiksi. Äitinä toivon, että saan teiniangsteissakin kuulla olevani tärkeä ja rakas. Lapset eivät voi valita vanhempiaan, vaan he ottavat vastaan meidän tekemämme päätökset. Tärkein päätös lapsen elämässä on muistaa, että vanhemmuudesta ei voi erota eikä siitä voi toista pakottaa eroamaan. Vaikka ex-kumppanin sanat kaikuvat takaraivossa ilkeästi ja päässä humahtaa, on silti muistettava, että itse olen tehnyt päätöksen olla tämän ihmisen kanssa vanhempi koko loppuelämän.