Vuoden alku tuntuu aina vanhan perintöliinan pitsireunukselta. Haurasta ja vaaleaa uutta valoa, mutkia ylös ja alas, kun joka toinen päivä on pyhä ja joka toinen päivä arki. Uusi puhdas kalenteri, monta valkoista sivua ilman tyhjän paperin kammoa. Vimmaa täyttää kaikki ne sivut, jotka odottavat elämää. 
Joillekin se tarkoittaa kuntosalin ovien narahdusta muutaman viikon (tai kuukauden) tauon jälkeen, uusia tuulia työelämässä tai vanhan harrastuksen elvyttämistä monen vuoden jälkeen. Minulle se tarkoittaa yleensä pientä lomaa pitkän sesongin päätteeksi. Ja tietysti kalenterimaanikkona sitä uutta kalenteria. Vuoden ensimmäistä, mutta ei varmasti viimeistä!
Vuodet mielenterveyden kanssa taiteillessa ovat tehneet minusta arjen rakastajan. Olen rutiiniraija. Tykkään siitä, että tiedän, mitä tapahtuu, koska ja missä. Kalenteri auttaa jäsentämään sekä arkea että vapaa-aikaa. Kun sivuille ei mahdu enää tekstin joukkoon tarraa ja teippiä tiedän, että nyt pitää hiljentää. Arjen pitää maistua minulle suurimmalta osin ihan vain nakkikeitolle, jauhelihakastikkeelle ja postiluukusta tuleville sähkölaskuille. Silloin minun maailmani on mallillaan.
Vuoden alkupäivinä useammallakin sometilillä on nähnyt päivityksiä, jossa on kerrottu, ettei edellistä vuotta tule varsinaisesti ikävä. Minä en ole osannut ikinä ikävöidä menneitä vuosia. Ajattelen, että historia on tehnyt minusta tällaisen kuin olen, hyvässä seä pahassa. Kaikki ne kuhmut, ruvet ja arvet sekä suudelmat, silitykset ja halaukset ovat jättäneet minuun omat jälkensä. Oman merkkinsä sisälleni ovat jättäneet myös kuluneet vuodet mielenterveyspalveluiden viidakossa.
Meni vuosia ennen kuin uskalsin sanoa sen ääneen. Kun uskaltauduin asiasta puhumaan, sain palautteeksi hyvää tarkoittavan vinkin, jossa kyseenalaistettiin työelämän ja psykiatrisen poliklinikkahistorian yhteensopivuus. Voiko pääpuolen diagnoosin saanut nousta suuryhtiön johtoryhmään vai pitääkö kaikilla niiden pöytien ääressä olla joko sydän- ja verisuonisairaus, diabetes tai vaikkapa tuki- ja liikuntaelinsairaus? Onko edelleen tabu, että yläpään prakaamisesta ei voi puhua ääneen, mutta kun työntekijällä todetaan jo kansansairauden mittoihin noussut kakkostyypin diabetes, se on hyväksytympää ja yleisesti sallitumpaa? Entä miten on kunnallisissa tehtävissä?
Ilokseni Vihreiden Saara Hyrkkö oli nostanut mielenterveysasiat pinnalle ja tehnyt avauksen koulujen mielenterveystarkastuksista. Uskon, että kun näistä asioista aletaan puhua, niiden pelottavuuskertoimet laskevat ja asiat arkistuvat. Tyttöjen ei tarvitse enää piilotella kuukautisiaan, vaan ne ovat luonnollinen osa naiseutta. Tehdään mielenterveydestä yhdessä luonnollinen osa ihmisyyttä 💓
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heippa! Kiva kun tulit! Jätä viesti!