Hullut vuodet

Tiedätkö sen tunteen, kun elämää taaksepäin kelatessa jäät miettimään, miten olet jostakin tilanteesta selvinnyt? Ruuhkavuodet, opiskeluajat, ensimmäiset erot  ja muut merkkipaalut ovat vilahtaneet kuvina mielessäni, kun olen syyskuussa osallistunut Loistava järjestys - kirjan Facebook-ryhmässä olevaan minimalismipeliin. Samalla, kun olen karsinut tavaroista elämästäni, olen mietittynyt omia valintojani eri elämäntilanteissa sekä elämäntilanteita itsessään.

Parikymppisenä opiskelijatyttönä tärkeiltä tuntuneet asiat saavat tänään punan nousemaan kasvoille. Onneksi olen luopunut niistä Seppälän alennusmyynneistä ostetuista nahkahousuista jo ajat sitten! Miten olenkaan ollut nuori ja naiivi? Toisaalta huomaan, että esimerkiksi Lapista ostamani poronluusta tehty kahvimitta on edelleen mielestäni yksi keittiön kauneimmista tarvikkeista eikä tulisi mieleenkään luopua pienestä punaisesta karvapäällysteisestä sydäntyynystä, jonka sain parhaalta ystävältäni eräänä rankkana keväisenä aamuna yli 15v sitten. Jotta elämässä on edes jotain pehmeää, olivat sanat, jotka saattelivat lahjaa.

 Opiskelin koko amk-tutkinnon vajaassa kahdessa vuodessa, tein samalla kolmea työtä ja seurustelin 300km päässä asuvan pojan kanssa. Näin 20v myöhemmin ajateltuna tahdissa ei ollut mitään järkeä, enkä juuri ehtinyt nauttia opiskeluajasta tai olemaan läsnä niissä hetkissä, jolloin ympärilläni oli paljon minulle tärkeitä ihmisiä. Suoritin elämää samalla rytmillä, mihin olin tottunut pienestä pitäen.

Olen ollut aina kova tyttö tekemään töitä. Olen suorittanut, hoitanut, järjestänyt ja tehnyt vähintään oman osani kokonaisuudesta. Vasta äidiksi tuleminen sai minut pohtimaan, millaisia arvoja haluan oikeasti säilöä sisälläni. Ovatko omat arvoni sellaiset, että niistä kelpaa kertoa jälkikasvulle pystypäin? Voinko puhtain sydämin sanoa, että näillä ajatuksilla tyttäreni elämästä tulee hyvää ja onnellista? Pitäisikö minun laittaa myös itseni loistavaan järjestykseen?

Tavaroiden joukosta on löytynyt paljon myös erilaisia lahjoja. Synttäreitä, tupaantuliaisia, kihlajaisia, häitä, nimipäiviä. Lahjoja on kertynyt ex-puolisoilta, sukulaisilta, ex-sukulaisilta, kavereilta ja sadoilta sellaisilta ihmisiltä, joita on ollut jo vuosia kategorisoida mihinkään laatikkoon. Mikä on ex-puolisoni ex-puolison ex-kaveri? Kuka on tyttö, jonka kaverini kutsui mukaan joukkoon kadulta, mutta ei enää puolen tunnin päästä tunnistanut koko tyyppiä? Onneksi ihmisiä ei tarvitse lokeroida, kuten tavaroita, joista koitan päästä minimalismipelin aikana eroon.

Harva lapsi, vanhempi tai jo mummoikään päässyt voi nykyään sanoa, että ympärillä on vain ydinperheitä. Uusperheistä on tullut uusi normi, joissa lapset, exät, kummit, mummit ja nyksät yrittävät löytää oman paikkansa mahdollisimman kivuttomasti. Oma uusperhearkeni on ollut alusta asti kaikkea muuta kuin ruusuntuoksuista. Mun, sun ja meidän lasten soluttautuminen samaan elämään on ollut kaikkea muuta kuin sujuvaa ja hyvässä yhteistyössä aikaansaatua. Eräs sosiaalityöntekijä luonnehti hienosti oman ja puolison lasten välisen eron vanhemman elämässä. Ajatus elämästä ilman puolison lapsia saattaa olla vaikea, mutta mahdollinen. Ajatus elämästä ilman omia lapsia on mahdoton. Miksi tässä kurahousujen ja matikanläksyjen täyttämässä hetkessä on niin vaikea muistaa, että lapsen tarve on aina yhtä aito ja rehellinen, oli vanhempi kuka tahansa?

Puolivälissä karsintamatkaani olen onnistunut hävittämään paljon turhaa tavaraa, deletoimaan päästäni energiaa vieviä ajatuksia ja myymään kirpparilla muutamia muille suurempaa iloa aiheuttavia juttuja. Mielenkiinnolla odotan, mitä saan aikaan, kun loppukuun suurinumeroisimmat päivät lähestyvät. Mistä löydän 29 karsittavaa juttua kuun viimeisellä viikolla? Päästä, sydämestä vai kaapeista?