Edellisiä elämiä

Jouduin viime viikolla pohtimaan omaa elämääni taaksepäin. Minusta tehtiin juttu Iltalehden verkkoversioon, missä pohdin esimerkiksi äitiyttä ja vanhemmuutta sekä omaa tietäni tähän pisteeseen. Sanovat, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. Mietitäänpäs.

💗

Vuonna 2013 olin juuri muuttanut Hyvinkäälle ja hapuilin ensiaskelia uusperhearjessa. Tekemisiäni ja sanomisiani vaadittiin vadille oikeudenkäynneissä ja sosiaaliviranomaisten tapaamisissa. Jouduin ulkopuolisille esittelemään juuri sisustamaani vessaa ja perustelemaan, miksi haluan, että lapsilla on karkkipäivä eikä herkkuja ole tarjolla perusarjessa. Kirjoitin tuohon aikaan Naanan Narinat - blogia, mutta ympärilläni vellova myrsky vaimensi minut parin vuoden jälkeen. Ensimmäisissä teksteissäni pohdin omaa kasvuani siksi ihmiseksi, joka koin silloin olevani. Odottelin kolmatta aaltoa oman nahkani luomisessa ja totesin, että mustelmat ja muistot kuuluvat yhteen. Tänään en voi olla asiasta ainakaan eri mieltä.

💗

Jos sukelletaan aikaan vielä seitsemän vuotta taaksepäin, elettiin vuotta 2006. Olin pari vuotta aiemmin muuttanut Jyväskylästä pääkaupunkiseudulle ja tunkenut itseni melko syvälle työelämän oravanpyörään. Muuttoauton kaartaessa Keljonkankaan markettien ohi kohti pikatietä, pyristelin silmäkulmassa kimaltavia kyyneleitä vastaan. En halunnut takaisin etelään ja tiesin, että Jyväskylä jättäisi sydämeeni ikuisen merkin. Siellä minusta tuli järvi-ihminen. Turkulaisesta tytöstä, joka ei sittemmin ole koskaan tuntenut itseään kovin varsinaissuomalaiseksi. Kun suhteet kehäteiden sisäpuolella kariutuivat kerta toisensa jälkeen, päätin karistaa kiireiset kannankopinat taakseni ja suunnata väljemmille seuduille. Tökkäsin kirjaimellisesti sormen Suomen tiekarttaan ja löysin Karkkilan. Tänään olen ylpeästi karkkilalainen ja koen, että tämä on maailman paras paikka.

💗

Mummini on syntynyt 20-luvulla. Minä kuulun ikäpolveen, jonka sotussa on viiva. Tai myöhemmin olen oppinut, että se on miinus, sillä edellisellä porukalla oli plus-merkki. Tämän milleniumin ihmiset ovat saaneet tunnukseensa A-kirjaimen ja minun on edelleen vaikea suhtautua siihen. En edes muista oman tyttäreni sosiaaliturvatunnusta ulkomuistista. Teknologialle kiitos älypuhelimista ja kamerakännyköistä. Tänä vuonna syntyvät pienokaiset ovat syntyneet taas 20-luvulla. Alan tuntea itseni vanhaksi. En ihmettele yhtään, että edellisellä 20-luvulla syntyneet eivät tunne pysyvänsä mukana nykyarjen vauhdissa.

💗

Minulla on tunne, että olen taas jonkun uuden alussa. En edes itse vielä tiedä minkä, mutta huomaan pohtivani aiempaa tarkemmin, mitä tulevaisuudelta haluan ja kuinka olen aiemmin asioita hoitanut. Ehkä peiliin katsominen edes kerran seitsemässä vuodessa on ihan terveellistä?