Naisen paras ystävä

Heippa!

Asuin koko lapsuuteni Suomen toiseksi suurimmassa lähiössä. Leikit kasasin aina siihen yhteen ja ainoaan metsäplänttiin, joka oli jätetty meidän kerrostalon päähän. Pikkumetäksi sitä kutsuttiin. Kouluikäisena soitin perjantaina pappalle ja pyysin hakemaan. Halusin ympärilleni ilmaa ja maata. Istuin keittiön työpöydällä iltamyöhään, join keltaista Jaffaa, söin lauantaimakkaraa pötköstä ja katsoin kun vanhukset pelasivat marjapussia. Opin, kuinka pappa pelasi, koska istuin aina pappan selän takana. Pihasaunassa käytiin lauantaina ennen puoli ysin uutisia ja piti muistaa sanoa terveisiä, kun sieltä tuli pois. Saunaan mentiin paljain jaloin, joskus jopa talvella. Mummi ei tykännyt siitä, Saatiin pappan kanssa aina satikutia. Mulla oli oma sänky ja huone vintissä. Omat tavarat ja rauha. Katsoin ikkunasta pellolle ja rakastin sitä maisemaa.

Haaveilin lapsena eläimistä ja siitä, että saan hoivata. Ajattelin teininä, että juurettomuuden ja kuulumattomuuden tunne katoaisi, kun minulla olisi ehdotonta rakkautta. Jotain, mitä ei tarvitsisi jakaa. Jotain mitä ei tarvitsisi jatkuvasti ansaita. Jotain, mikä ei vaatisi muuttumaan jonkinlaiseksi rakastaakseen enemmän. Olisin halunnut olla äiti jo 18-vuotiaana. Synnytin ainokaiseni 37-vuotiaana.

Noin 6v sitten reissasin lentokentälle vastaan uutta perheenjäsentä. Olin kuluttanut monta kuukautta tutkien kuvia, nettisivuja, keskusteluja erilaisilla palstoilla ja selvitellyt taustatietoja yhdistyksistä ja sairauksista. Meille oli tulossa ensimmäinen rescuekoira Espanjasta. Novascotiannoutajat olivat vieneet sydämeni jo vuosia aiemmin, kun ystävälleni tuli ihanan sähläävä tollerin pentu. En ole kuitenkaan itse ollut ikinä pentuihminen, niin suloisia ja söpöjä kuin ne ovatkin. Työpaikan kahvihuonekeskusteluissa vilahteli jossain vaiheessa Espanja ja koirat, joten aloin tutkia asiaa ja sillä tiellä olen vahvasti edelleen.

Kun näin Caron ensimmäistä kertaa yhdistyksen kuvissa, tiesin että tämä on minun koirani. Pelkäsin ja jännitin kuin työhaastattelussa, annetaanko koiraa meille. Kun kaikki oli selvää, lennot buukattu ja maksut maksettu, jäin malttamattomana odottamaan karenssiajan päättymistä.

Kolme päivää ennen lennon saapumista tuli yhdistykseltä puhelu. Koiralla oli todettu leishmanioosi. Sain vuorokauden aikaa miettiä, mitä teen. Hautauduin taas Googlen syövereihin ja imin kaiken tiedon, minkä irti sain. Kyselin lisää yhdistykseltä ja sovittiin, miten koiran kanssa toimitaan, jos se tulee sairauden akuutissa vaiheessa Suomeen. Minulle kerrottiin rehellisesti ja suorasti, mitkä ovat faktat. Päätin, että Caro muuttaa Suomeen. Sairaudestaan huolimatta. Leishmanioosi ei ole tappotuomio, vaan sairaus, jonka kanssa voi elää.

Kuusi vuotta sittenkin oli maaliskuun alussa todella kylmä. Helsinki-Vantaalla paukkui 20 asteen pakkanen, kun lento Alicantesta rullasi Suomen maan kamaralle. Tarhassa nimen Leo saanut pieni uroskoira kurkki minua uteliaana lentoboksista, kun availin kopin ovea. Hetken uutta emäntäänsä ihmeteltyään Caro istahti eteeni ja laittoi päänsä kainalooni ihan kuin kertoen, että hän on tullut tähän jäädäkseen. Hän on tullut kotiin.

Sittemmin meille on tullut kaksi rescuekoiraa lisää. Caron nimi vaihdettiin Suomeen tullessa, sillä koira ei tunnistanut tarhalla annettua Leo-nimeä. Toinen uroskoira tuli pian Caron jälkeen vappuna 2013. Polon nimi kertoi niin paljon koirasta itsestään, että olisi ollut hassua vaihtaa se johonkin. Polo pelkäsi kaikkea ja kaikkia tullessaan Suomeen. Lentokentällä sen ainoa reaktio oli pinkoa pakoon niin lujaa kuin pienistä kintuista pääsee. Pakokauhun ja pelon saattoi nähdä koko pienen koiran olemuksesta ensimmäisten kuukausien aikana. Pojat olivat kuitenkin tutustuneet jo tarhalla, joten Caron olemassaolo helpotti Polon kotiutumista ja veljekset ovat nykyään erottamattomat. Lauman naisedustaja Sandy saapui meille elokuussa 2015. Kunnon nartun tavoin Sandy on ottanut paikkansa laumassa ja tuonut poikien rauhaisaan eloon sopivaa säpinää.

Lentokentällä Carolle riitti pari nuuhkaisua kertomaan, että Polo on entuudestaan tuttu kaveri.

 Pian kotiutumisen jälkeen Caro pääsi lomailemaan Pyhälle. Poika reissasi kahdessa viikossa Espanjan lämmöstä Suomen Lappiin.

Polo viihtyy hyvin mökillä ja omissa oloissaan. Nykyään se hakeutuu ihmisten seuraan omaan tahtiinsa, kun on siihen valmis.

Heipparallaa! 😘