Askeleita

Tiedättekö sen tunteen, kun olette koko ajan kolme askelta varjoanne jäljessä? Minulla on ollut noin viikon verran juuri se tunne. Päässä pyörii yhtä aikaa kasvissosekeiton ohje, messuilmoittautuminen, tyttären valokuvatilaus, kevään tapahtuma-aikataulu, tanssitunnin hiuspompulat ja kummipojan synttärilahja.

Kun langanpätkiä on liikaa, jopa melko taitava multitaskaaja jää kiinni tahmaiseen oloon eikä lopulta saa suoritettua mitään. Tytär menee tanssitunnille ilman pompuloita ja kirjoitan kalenteriin, että muistan lahjoa tanssikoulua keväällä jättipaketilla hiuslenkkejä. Valokuvatilauksesta tipahtaa sähköpostiin kuudes muistutus ja mietin, ehtivätkö otokset poistua koko systeemistä ennen kuin saan aikaiseksi tilata ne ensi vuoden joululahjat. Kummipojan synttärilahjalle annan itselleni lisäaikaa ja messuilmoittautumisen teen juuri niin kuin ei saisi tehdä. Laitan summittaiset tiedot sähköpostiin, vaikka sitä varten on luotu hieno
ilmoittautumisjärjestelmä.

En osaa tuoda omaa tahmaisuuttani edelleenkään muille esille, koska sisimmässäni haluan olla oman elämäni SuperNainen. On asioita, jotka järjestyvät vähän hyhmäisemmässäkin olotilassa ja saan tyydytystä siitä, että edes joku asia on mennyt maaliin asti. Huomaan hermostuvani itselleni, kun sormet eivät liiku näppäimistöllä, kuten olen tottunut. Kuka käskee tekemään töitä ilman lounasta?

Silloin tällöin somessa pyörii entisaikojen muistelo - tyyppisiä meemejä. Muistatko vielä mikä oli lankapuhelinnumerosi lapsena? 387 673. Jossain vaiheessa siihen laitettiin kakkonen eteen, ehkä 90-luvulla. Mietin, kuinka helppoa elämä oli informatiivisesti lankapuhelinaikaan. Vastasit puhelimeen, jos olit kotona. Oli soittajan ongelma tavoitella sinua, mikäli et vastannut. Et siis ollut kotona tai et halunnut puhua kenenkään kanssa. Pystyit jättämään luurin sikseen ilman, että soittajasta jäi minkäännäköistä infoa sinun päätäsi rasittamaan.

Nyt viestejä puskee Whatsupista ja Messengeristä, tavalliset tekstarit alkavat olla jo melko kalkkispuuhaa. Nuoriso hengailee lisäksi Snäpissä, josta me jo keski-ikäistyneet 70-luvulla syntyneet emme tajua yhtään mitään. Sähköpostia tulee yleensä ainakin kahteen osoitteeseen, omaan ja firman. Samoin tietysti muita viestejä, kaikissa edellä mainituissa foorumeissa. Niin ja pitäähän siellä Naamakirjassakin päivystää.

Mietin, onko tahmaisuuteni enemmän infoähkyä, hulluja vuosia, someähkyä, tapaamisia tuulikaapissa, työähkyä vai ruuhkavuosia? Tajuan kuitenkin, että tämä on minun elämääni. Tahmaisuuksineen kaikkineen. Enkä vaihtaisi pois päivääkään. Luotan siihen, että tyttäreni selviää hengissä, vaikka hänen poikatukkainen äitinsä ei muista hiuspompuloita tai osaa tehdä ranskanlettiä, kalanruotokampauksista puhumattakaan. Saan sihteeriltä armahduksen, vaikka ilmoittautumiseni messuille olikin kiireisen yrittäjän raapaisema ja kummipojan synttärilahjakin on paketissa ennen juhlia. Valokuvatilausta yritän rustailla yhtä aikaa tämän postauksen kanssa ja viereistä kuvaa katsellessani lisään bujon To Do - listalle mullan vaihdon viherkasveille, jotka ovat jouluistutusten sammaleissa jo alkaneet nuupahtaa. Multa on sentään jo hankittu. Ruksi listaan!

Heipparallaa! 😘