Ystävät, tuttavat, kaikenkarvaiset kaverit

Huomaan sosiaalisessa mediassa ihmisten tekevän inventaarioita milloin minkäkin asian äärellä. Toiset aloittavat elämäntaparemontin, ketoilevat tai karppaavat, kun taas toiset hankkivat pinkin kirjan ja alkavat kysellä tavaroiltaan, tuotatko sinä vielä minulle iloa ja pirskahteleeko tämä mummon vanha maljakko yhä. Yleiseksi on alkanut tulla myös kaverilistausten inventointi. Haluanko, että ensimmäisen luokan kaverini takarivin kolmannesta pulpetista, pääsee lukemaan someraivoani teiniangstia kärsivästä tyttärestäni? En ole kuitenkaan kuullut koko kaverista kolmannen luokan jälkeen, kun hän muutti Kempeleelle, mutta hyväksyin kaveripyynnön vuonna 2007, jolloin oli tapana kerätä kaikki mahdolliset kaverit listoille näyttääkseen, että oli olemassa Facebookissa.

Kärsin koulussa tyttöjen välisistä kiistoista "jos sä oot ton kaa, mä en oo sun kaa". En oikein koskaan kotiutunut isoihin tyttöporukoihin, joiden draaman kaari oli aina melko yllätyksetön ja samaa kehää kiertävä. Kouluajoista elämääni on jäänyt yksi hyvä ystävä, jonka lasten elämää minulla on ollut kunnia seurata kummin roolissa, vaikka omaa rakkauden hedelmää haudoinkin pidempään. Vuodet ovat opettaneet, että tietynlaisilla tyypeillä on tapana kerääntyä yhteen, mitä ihmeellisempien kontaktien välityksellä. Jostain syystä joku ihminen kolahtaa ja joku toinen taas ei. Ihanaa, että olemme erilaisia, Meille kaikille löytyy varmasti kaveri!

Parhaat ystäväni olen löytänyt parikymppisenä tai jo selvästi aikuisena. Kun kaksi ihmistä on samaan aikaan samantyyppisessä elämäntilanteessa, syntyy parisuhteiden lisäksi myös elinikäisiä ystävyyssuhteita. Arvostan hyvässä ystävässä eniten tasa-arvoisuutta ja samaan suuntaan katsomista. Tiedän, että minusta pahalta tuntuvat kommentit eivät ole pahansuopia, vaan kaikella rakkaudella sanottuja. Pystyn aina luottamaan siihen, että kun oikeasti tarvitsen apua, myös saan sitä.

Uutisissa otsikoidaan, kuinka somemaailma nielailee aikuiset lapsilta ja puolisot toisiltaan. Enkä väitä toisin. Kun arjessa asiat mättävät, kunnioitusta ja ymmärrystä haetaan sieltä, mistä sitä löytyy. Minä olen löytänyt vahvasti paikkani muiden elämäntapaintiaaninaisten joukosta. Olemme siskosjoukko vailla äitiä, naisporukka ilman viini-iltoja ja ystävät ilman yhteisiltä valokuvia festarireissuilta. Olemme silti hitsautuneet yhteen. Meillä on sisäpiirivitsimme, oma tyylimme kommunikoida ja vahva halu olla ystäviä.

Olen miettinyt, kuinka paljon someyhteisöjen hyvään henkeen vaikuttaa se, että niillä on säännöt. On asioita, joita saa tehdä ja on asioita, joita ei saa tehdä. Tulisivatko ihmiset IRL toimeen paremmin, mikäli heilläkin olisi säännöt? Asiat, jotka olisi selvästi kirjoitettu mustaksi valkoiselle? Parisuhteessa makuuhuoneen tauluksi ja perheessä olohuoneen seinälle kehyksiin kaikkia jäseniä muistuttamaan? Kuulutko sinä johonkin someyhteisöön, josta on tullut sinulle tärkeä?

Heipparallaa! 😘

PS. Terkkuja!